Miten löydetään omenapuutarha?

Vapaa rakkaus, vapaa viha

2010-02-28T21:00:00.003+02:00

Olen ollut ahdistunut. Nukun huonommin, olen nähnyt viime aikoina huonoja unia entisestäni. Menen töihin myöhässä, tukka sekaisin, istun alas, kaivan laukustani masennuslääkkeen ja nielaisen sen ensimmäisenä asiana aamulla. Olen täysin vittuuntunut. En tiedä mihin, olen vain väsynyt yksinäisyyteen, potilaiden omaisiin, elämän rajallisuuteen ja ehkä omaan itseeni. Päätän purkaa aggressiotani ja vastaan heti aamusta lääkärille jätettyyn soittopyyntöön. Puhelusta tulee itselleni työvoitto. Olen vähintään yhtä vittumainen mitä omaiset minua kohtaan. Mutta hei, ei mitään henkilökohtaista. Jään odottamaan potilasvalitusta omaisten taholta.

Jos syitä pitää hakea, se lienee maaginen kuuden kuukauden raja. Puoli vuotta! Niin pitkä aika on kulunut suhteen loppumisesta. Koko viime syksyn ajattelin vielä, että jossain vaiheessa palaamme entisen kanssa vielä yhteen. Se oli aina viimeinen johtopäätös, lohduttava ajatus kun tuntui liian yksinäiseltä. Jälkeenpäin ajateltuna itkin ja soitin perään hämmästyttävän vähän. Ehkä kuitenkin tiesin sisimmässäni, että eroaminen on paras ratkaisu, ja toisaalta halusin kieltää sen. Tammikuussa juttelin viimeisen kerran entiseni kanssa. Kysyin häneltä teoreettisesti, haittaisiko häntä, jos alkaisin seurustella jonkun kanssa. ”Ei.” Oli lyhytsanainen vastaus. Kai se riitti minulle, koska mikä muu merkitsisi, ettei toinen enää vähempää voi välittää? Sen jälkeen jätin hänet henkisesti. Sen jälkeen jokainen päivä on tuntunut paremmalta. Joka päivä voin oikeasti todeta, kuinka hyvä ratkaisu oli lähteä siitä suhteesta ja kuinka vaikeaa se oli, ja kuinka ihanaa, että uskalsin tehdä sen. Vaikka tunnen useinkin kamalaa yksinäisyyttä, se ei poista sitä onnen tunnetta, mitä vapaus ja huolettomuus tuottavat.

Kiitos kuuluu ystävälleni. Pitkä matka on siitä, kun syksyllä istuin itkien töiden jälkeen sohvalla ja kaverini istui vieressä halaamassa. Hän kielsi ottamasta mitään yhteyttä entiseeni. Hän jaksoi muistuttaa minua terapiaan hakeutumisesta niin usein, että siitä tuli jo yhteinen naurunaihe. Lopulta kaikki voitiin analysoida terapian puutteesta johtuvaksi... Illat pitkät täällä on juteltu elämästä, miehistä ja kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä. Kiitos <3

Nyt kai voin jo kertoa, miten tarina päättyi. Entiseni sairas vanhempi kuoli, odotetusti. Ihme kyllä, entiseni ilmoitti siitä minulle. Edellisenä päivänä hän oli jättänyt minulle viestin, jossa kehotti minua tappamaan itseni. En tiedä millä sanoilla kuvaisin viestistä seuranneen pahan oloni. En edes tajunnut viestiä. En edes tajunnut, miksi hän kirjoitti sellaisen minulle. Seuraavana päivänä hän oli jättänyt uuden viestin, jossa kertoi yhdellä lauseella, että toinen vanhempi sitten kuoli. Tappokehotusviesti tuntui edelleen jäätävältä, mutta kuolema selitti sitä vähän. Hän oli vain sekaisin. Ja minä olin sekaisin, koska halusin kovasti lohduttaa häntä – kaikesta huolimatta. Olin ollut kuitenkin koko ajan mukana. Missä olin nyt, kun hän kuoli? En tavoittanut entistäni, joten lähetin hänelle osaa ottavan viestin. Tunsin syyllisyyttä entiseni joutuessa kokemaan kaiken yksin. Tuntui lohduttavalta tilata hänelle surukukat. Kun ne oli toimitettu, entiseni lähetti viestin, missä ihmetteli kukkia ja sanoi niiden lähettämisen olevan mautonta.

Ihminen saattaa mennä sekaisin omaisen kuolemasta ja surusta. Mutta mitä tahansa käytöstä läheisten ei tarvitse kestää. Vaikka olisin kuinka läheisriippuvainen toisesta ja yksinäisyys lähes raastaisi minut, rajat on minullakin. Kukat olivat kauniita, ja niiden ainoa viesti oli ottaa osaa toisen suruun. Ei mitään muuta. Mutta ei mitään vähempääkään. Jos se on mautonta, sitten on. Se taisi olla ensimmäinen askel omaan itsenäisyyteeni. Ja sen jälkeen – kaikki onkin kerrottu.

Miesrintamallakin on vähän tapahtunut, mutta ei mitään pysyvää tai vakavaa. Miehiä kyllä huomaan nykyään enemmän. Kaikki ihanat, komeat ja söpöt pojat ja miehet kiinnittävät huomioni. Jokaisen mielenkiintoisen tyypin kohdalla mietin, mahtaako kyseessä olla varattu vai vapaa yksilö. Elämästä on tullut siis yksi suuri, arvaamaton pelikenttä, jossa jokainen siirto voi johtaa johonkin jännittävään tapahtumaan. Ja lopulta tein sen, mitä en koskaan aiemmin: raahasin baarista itselleni yhden yön saaliin. Nautin läheisyydestä, sen voin sanoa. Oli ihana nukkua miehen kainalossa. Karvaiset jalat tuntuivat ihanan kamalilta. Mutta eihän tuo toiminta sovi itselleni. Jäin haaveilemaan miehestä, enkä tajunnut, että yhden illan juttu on toiselle todella sitä. Jäin yksin kyselemään perään. Mies ei koskaan vastannut. Noloa. Minä tarvitsen tutun kumppanin. Joku, joka on aina vieressäni. Joku joka rakastaa.

Vapauttakaa huumeet?

2010-02-16T23:14:00.003+02:00

Kannabiksen käyttö aiheuttaa vähemmän vahinkoa kuin alkoholin käyttö. Näin lausui lääketieteellinen julkaisu, Duodecim helmikuun numerossaan. Artikkeli mm. toteaa näin: ”-- kannabiksen aiheuttamat terveysriskit eivät kokonaisuudessaan ole suoraviivaiset mutta riippuvat käyttäjän geneettisestä taustasta, käytön aloittamisiästä, käyttömääristä ja psykososiaalisesta tilanteesta. Toisille kannabis on harmiton nautintoaine, ja toisille sen pitkäaikainen käyttö johtaa selviin terveyshaittoihin.”

Sisarukseni, jonka sukupuolta en tässä halua tarkentaa, on jonkinlainen narkkari, huumeiden käyttäjä. Olen jossakin blogin aiemmassa tekstissä muistaakseni asiaa käsitellytkin. No, minun sisarukseni on fiksu, hauska, herkkä ihminen, joka kenties näkee elämän hyvin monimutkaisena, filosofisena viidakkona, josta selviäminen ei ole helppoa. Voin vain kuvitella, miten hänen polkunsa ovat ehkä alkaneet: epävarma olo itsestä, ehkä huono itsetunto, kaverit, joiden huomiota kipeästi kaipaa, kaverit, jotka keksivät uuden jutun, ja jopas, huumeiden käyttö on alkanut.

Viimeksi soitin sisarukselleni, koska tuntui lohduttoman yksinäiseltä, ja tuntui vaikealta lähteä ihmisten joukkoon. Sisarukseni naureskeli puhelimen päässä, että sitten on nostettava lääkitystä tai vaihdettava toiseen laatuun. Ja jatkoi, että kai tiedän, ettei hän pääse kotoaan ulos yhtään mihinkään ilman mitään pillereitä. Päädyin hänen luokseen sohvalle valittamaan, ettei elämästäni tule mitään. Tajusin kuinka tragikoomisia olemme: kumpikin meistä on riippuvaisia jollakin tavalla, minä masennuksesta ja sen lääkityksestä, hän jostain muusta. Aloin miettiä, pitäisikö minunkin kokeilla mielen laajentajia ja unohtaa tämä kultaisella keskitiellä kulkeminen. Kuuntelin juttuja anonyymien narkomaanien tapaamisesta, ja muistelin Trainspotting-elokuvaa, joka on yksi hauskimmista näkemistäni elokuvista. Toisaalta, Unelmien sielunmessu on yksi hyytävimmistä ja ahdistavimmista. Molemmat käsittelevät huumeiden käyttöä. Sisaruksellani on eittämättä ollut värikkäämpi elämä kuin minulla.

Uskon, että hän tekee asiat sydämestään. Ja uskon, että mitä tahansa hänestä tuleekin, hän ymmärtää ihmisyydestä jotain, mitä me muut ehkä emme ymmärrä. Tai halua ajatella. Tai myöntää. Ja jos ei muuta, hänestä tulisi joskus mahtava nuorisotyöntekijä. Niinhän se menee, tee itse virheet ja opeta sitten muille, mitä ei kannata tehdä.

Suhtautumiseni kannabiksen vapauttamiseen on ollut enemmän kielteinen. Ehkä siksi, että pidempään käytettynä kannabiksen väitetään latistavan ja muuttavan psyykettä huonompaan suuntaan. Olen nähnyt kuinka koulut menevät huonosti ja lopulta jäävät kesken, kaverit vaihtuvat, tavaroita häviää, epämääräisiä menoja tulee, jossakin vaiheessa poliisi käy kylässä ja lopulta edessä ovat tuomiot. Ongelma onkin kai nuorena ja huolettomana aloitettu käyttö, mikä tukee sosiaalisten kuvioiden muuttumista epäedulliseen suuntaan. Tällöin porttiteoriaa ei tarvitse kutsua enää teoriaksi, vaan se on fakta, että porukassa kokeillaan mitä tahansa aineita. Minunkin sisarukseni lopulta käytti suonensisäisiä huumeita. Ei se tietenkään aina niin mene. Mutta yhteiskunnan täytyy tukea sitä lakia, joka aiheuttaa vähiten kustannuksia, taloudellisia ja henkisiä.

Huumeiden käyttäjä aiheuttaa ikuista huolta. Koskaan ei voi olla varma, mitä toinen lopulta oikeasti tekee ja tarkoittaa. Ja käyttäkö hän oikeasti jotain? Edes joskus? Ja jos hänestä ei vähään aikaan kuulu, herää aina kylmiä kysymyksiä ja epäilyksiä. Pelkoja.

Edellisen seurustelusuhteeni jälkeen allekirjoitan kyllä sen, että alkoholi aiheuttaa paljon suurempaa murhetta kuin kannabiksen polttelu. Kyseissä Duodecimissa mainittiin englantilaisen asiantuntijaryhmän laatima arvio eri päihteiden aiheuttamista haitoista yksilön ja yhteiskunnan kannalta sekä niiden kykyä aiheuttaa riippuvuutta. Ja mitä on listan huipulla? Heroiini. Toisena on kokaiini. Alkoholi on sijalla viisi, kannabis sijalla 11. Artikkeli kertoo myös, että Portugali laillisti kaikki huumausaineet vuonna 2001. Tämän seurauksena huumeiden kokonaiskäyttö väheni ja riippuvaiset hakeutuivat aiemmin hoitoon. Toisaalta kannabiksen käyttö lisääntyi jonkin verran.

Vaikka aiheesta riittää keskustelua, tuntuu että vapauttamisen puolustajat ja vastustajat ovat niin eri maailmoissa, että kestää kauan ennen kuin yleinen mielipide on yhtäläinen. Kukaan ei halua ottaa asiasta vastuuta, koska kukaan ei lopulta tiedä, minkälaisia kokonaisvaikutuksia vapauttamisella olisi juuri tällaisessa yhteiskunnassa. Onko tähän keskusteluun enää tuotavissa mitään uutta näkökulmaa vetelehtivien hippien, modernien satunnaisten kaupunkikäyttäjien, moralisoivien aikuisten ja kauhistelevien vanhusten lisäksi? Itse en tunne kuuluvani mihinkään näistä ryhmistä.

Voi olla että poistan tämän tekstin, jos alkaa tuntua, että kerroin liikaa. Maailma kun on vielä tällainen.

Lääke-esittelyjen aikaiset haaveilut

2010-02-03T00:55:00.004+02:00

Yleinen mielipide lienee se, että lääketehtaat kustantavat lääkäreille kaikkea kivaa, ja sitten lääkärit määräävät juuri näitä kivoja lääkkeitä potilailleen. Voin todeta, että väite on, ehkä ei sentään mieletön, mutta lähellä sitä.

Tuntemistani ystävistä, jotka työskentelevät jollakin muulla alalla kuin minä, voitelua, ilmaisia ravintolailtoja ja ”firman kevätpalavereja pohjoisen hiihtokeskuksissa” on enemmän kuin mitä itse olen koskaan saanut firmojen puolesta, eli ei yhtään. Ruokatarjoilua on kyllä ollut, mutta yleensä tapahtumaan on liittynyt jokin muu asia ja järjestäjä kuin pelkkä lääke-esittely.

Lääke-esittely on pieni, lyhyt tilaisuus, yleensä keskellä työpäivää, jolloin esittelijä tulee kertomaan siitä ja siitä lääkkeestä. Joskus hänellä on mukanaan lääkepaketteja, joita voi kuitata itselleen, joko omaan käyttöön tai annettavaksi potilailleen vastaanotolla. Tuoreena lääkärinä kuittasin kaikkea mahdollista, kunnes tajusin, etten tee mitään beetasalpaajilla tai mahansuojalääkkeillä, ja nyt kaappini pursuavat lääkepaketteja, joissa jokaisessa on yksi tai kaksi näytetablettia.

Mutta lääkkeitäkin mukavampaa on, jos esittelijällä on mukanaan tuomisia. Niitä ei nimittäin useinkaan enää ole. Joskus kultaisina aikoina lääkärit lienee saaneen jotain oikeasti kivaa, en tiedä mitä, mutta itse arvostaisin vaikkapa lahjakorttia kauneushoitolaan. Tai hei, puhdasta rahaa. Nykyään lahjus on firman logolla varustettu kynä, ja ehkä jopa, ooh, muistilappupaperia. Joten, ei liene ihme, että firmat ovat keksineet takuuvarman hitin: välipala. Keskellä työpäivää minua ilahduttaa ilmainen voileipä enemmän kuin kynä, joka toimii noin viikon. Voisin silti ottaa tukun seteleitäkin.

Ja sitten sidonnaisuuksiin, eli kuinka paljon tämä lobbaus vaikuttaa työhöni? En muista kuinka monessa esittelyssä olen käynyt, ja jos olen rehellinen, en usein edes jaksa kuunnella esittelyjä vaan nautin tauosta ja mutustelen leipääni ja mietin runoja päässäni tai unelmoin seuraavasta seurustelusuhteesta. Ja joskus voi käydä niin, että unelmoin komeasta lääke-esittelijästä.

Kun määrään lääkkeitä, katson onko potilaalla ollut samalla tavalla vaikuttavaa lääkettä aiemmin, ja jos on, todennäköisesti käytän sitä, ellei käytön lopettamiselle ole ollut erityisen painavia syitä. Toinen vaihtoehto on käyttää tuttua lääkettä. Tutuksi lääkkeen tekee se, että seniorilääkäri on opettanut käyttämään sitä. Ja hyvä seniorilääkäri käyttää ohjatessaan nuorempia kollegoitaan lääkkeistä vain vaikuttavan aineen nimiä, ei kauppanimiä. En siis koskaan, ainakaan tietoisesti määrää lääkkeitä jonkin esittelyn perusteella. Esittely ei tee lääkettä tutuksi, vaan potilastapaus, jossa huomaa tietyllä lääkkeellä olevan vastetta.

Lääketieteellisessä tiedekunnassakin on joukkonsa, jossa vastustetaan firmojen aivopesua. Minä ainakin opiskeluaikana otin vastaan kaiken ilmaisen ilomielin, ja teen sitä joskus jopa nykyäänkin. Opiskelijana lääke-esittelyistä tajusi vielä vähemmän, kun ei ollut kokemusta kliinisestä työstä niin paljon. Jos minulle tarjottaisiin ilmaista lahjakorttia johonkin ihanaan kauneushoitolaan, rehellisesti sanottuna ottaisin sen vastaan heti. Ja ahneena possuna unohtaisin varmaan heti, mikä firma sen tarjosi.

Joku kommentoi edelliseen tekstiin, että miten lääkärit saavat lääkkeistä puolueetonta tietoa. Lääkäreistä suurin osa käyttänee Terveysportin lääketietokantaa, joka ilmoittaa lähteekseen Suomen Apteekkariliiton, Salvian; Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean; Lääketietokeskus Oy:n, Pharmaca Fennican ja Suomen Lääkeohje Oy:n. Lääkettä määrätessäni se on usein ainoa lähde, josta haen tietoa kyseisestä lääkkeestä. Lääketietokannan sivuilla ei ole mainoksia.

Loppuun täytyy todeta, että ihmissuhdeasiasta olisi muutama rivi kirjoitettavana, mutta taidan siirtää kirjoituskertaa taas ja mennä nukkumaan, että heräisin aamulla.

Näyttelemisen taito ja vähän omaisista

2010-01-15T23:31:00.007+02:00

Uutinen valelääkäristä on väistämättä huvittava. Kun muistaa, millaisella pelolla kurssikaverit, minä mukaan lukien, menivät ensimmäistä kertaa kesätöihin kandina, ei voi kuin ihailla ihmistä, joka marssii suuriin saappaisiin kenties ilman huolen häivää. Mies on ovela, ja siten varmasti fiksu, ja hänellä täytyy olla joko mahtava itsetunto tai jotakin vikaa psyykeessä. Mutta niinhän se on, mitä et tiedä, sitä et voi pelätä. Ja kuten jossakin keskustelupalstalla kommentoitiin: hatunnosto Karkkilan lääkäreille, joilla on oiva perehdyttämisjärjestelmä: jopa täysin kadulta temmattu henkilö pystyy heillä kasvamaan lääkäriksi!

Nojoo, asiassa on puolensa. Terveyskeskuksen vuodeosasto lienee helpoimpia paikkoja olla töissä. Monet kandit aloittavatkin sellaisista paikoista työnsä. Potilaat tulevat erikoissairaanhoidosta valmiilla diagnoosilla, ja jatkohoitopaikkaa tarvitsevat yleensä vain vanhukset. Vanhukset ovat usein toki monisairaita ja monilääkittyjä, mutta heidän aktiivihoidontasonsa on matalampi kuin nuorilla potilailla. Vuodeosastoilla potilaat voivat olla pitkään, kuukausista vuosiin, joten päivittäisiä akuuttitilanteita on harvoin. Monella potilaalla voi olla dnr-päätös (do not resuscitate = älä elvytä), joten jos vointi heikkenee, tehdään perushoito, mutta hoitoelvytystäkään ei tarvitse ohjata. Lisäksi kukaan lääkäri ei toimi missään osastolla yksin, varsinkaan opiskelija, jonka pitää käytännössä koko ajan olla vanhemman lääkärin ohjauksessa. Joten jos tämä valelääkäri on pelannut korttinsa hyvin, hän on voinut toimia vain vanhemman lääkärin perässä, kysyä kaikki epäselvät asiat ohjaajaltaan ja muuten pyöritellyt peukaloitaan.

Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että suomalainen lääkis on pahimmillaan pelkkä ammattikoulu. Oltuani työelämässä jonkin aikaa kandina ja nyt valmistuneena, perun vähän sanojani. Lääkiksessä todella perehdytään teoriaan sen kustannuksella, että ensimmäisissä akuuttitilanteissa on helposti aivan pihalla. Meille opetetaan vitaalitoimintojen ylläpitäminen, elimistön keinot selviytyä erilaisista stressitiloista, vasteet, solutason reaktiot, ABC-kaavat ja muut muistisäännöt. Kaikki tämä rakentaa hyvän yleiskuvan ja auttaa hahmottamaan potilaan oireiden ja anamneesin perusteella, mistä voisi olla kyse. Mutta miten kaikki menee käytännössä, vaihe vaiheelta?

Kun itse jouduin ensimmäisiä kertoja tilanteeseen, jossa piti keksiä jotain, mitä tehdä potilaalle, joka joko kuolee tai selviytyy, jos tekee jotain oikein, olin tietenkin aivan kauhuissani. Vasta kun tapahtumia tuli lisää ja niitä pohti jälkeenpäin kirjallisuuden kanssa, alkoi hahmottamaan mistä niissä tilanteissa oli kyse. Kaikki täytyy siis oppia kantapään kautta uudelleen töissä, vaikka mitkä tentit ja kurssit olisi tehty. Miinusta lääkikselle siitä, että siellä unohdetaan opettaa jotain aivan perusasioita, kuten miten kaikki laitteet jossain ensiapuhuoneessa toimivat…

Sitten vielä maininta ärsyttävästä ihmisryhmästä nimeltä potilaiden omaiset. Katsoin torstaina a-talk-ohjelmaa, jossa puhuttiin tietenkin valelääkäristä. Mukana oli joku omainen Karkkilasta, joka oli tavannut tämän jo surullisen kuuluisaksi tulleen valelääkärin. Ei siitä touhusta enempää, mutta omainen puhui jotenkin tähän tyyliin, että hänen piti valvoa, että asiat tulevat osastolla tehdyiksi jne.

Just joo. Tällä asenteella moni omainen tosiaan saapuu meidänkin osastollemme. Aika monta kertaa olen kuullut seuraavan, suorastaan käsittämättömän kommentin heidän suustaan: ”Olen kyllä sitä mieltä, että tämä potilaan x lääkelista pitäisi tarkistaa ja katsoa ovatko ne kaikki kunnossa siellä.” Ai niinkö? En ole kuullutkaan.

Lääketiede on tiivistetysti se tiede, jossa tutkitaan, millä keinoilla voidaan saada epähaluttu vaikutus pois. Keinoja ovat esim. lääkkeet ja epähalutut asiat sairaustiloja. Lääkärin työ on monella alalla suurimmaksi osaksi lääkityksen miettimistä. (Paitsi jos on kirurgialla töissä, jossa voi jättää pikkujutut, kuten lääkelistat muiden mietittäviksi...) Kun tapaan uuden potilaan, käyn hänen lääkkeensä läpi. Kun hänen tilansa muuttuu, käyn hänen lääkkeensä läpi ja teen tarvittavat muutokset. Kun hän kotiutuu, tarkistan hänen lääkelistansa. Oikeastaan melko suuri osa yhtä potilasta kohtaan käyttämästäni ajasta kuluu pharmacaa ja interaktioita ja vasta-aiheita miettiessä. Sitä vastaan on siis suorastaan loukkaavaa kuulla omaisen neuvovan tarkistamaan lääkelistaa. Sama kuin pyytäisi uimakoulun opettajaa tarkistamaan, että kaikki oppilaat ovat pinnalla.

Onneksi on perjantai. Hyvää viikonloppua. Seuraavaksi kaiketi taas masentavaa tekstiä, nyt en vain pysty siihen.

Sairaanhoitajista ja kaikesta muusta

2009-12-22T23:19:00.006+02:00

Nuori Lääkäri –lehti ilmestyi taas, ja kuten aiemminkin, lehden selaaminen sai minussa aikaan jonkinlaisen ulkopuolisen tunteen. Vähän samanlaisen, kun teininä luki nuorten lehtiä ja tajusi, ettei ole yhtään sellainen kuin ”keskiverto” nuori on. Tai pikemminkin millainen pitäisi olla. Olin nuorena kiinnostunut lähinnä kotona olemisesta, lukemisesta, tykkäsin perheestäni, vaikeaa murrosikää ei ollut, kaihdoin diskoja ja humalatilaa. Eläinten hoito riitti minulle. Olin onnellinen!

Nuori Lääkäri lehdessä on sama vika. Se kutistaa nuoret lääkärit (alle 40-vuotiaat?) samaan kategoriaan: lääkisihmisiksi, jotka ovat suunnilleen samoista asioista kiinnostuneita ja joiden elämä noudattaa samaa lääkis-lk-euro-erikoistuminen –linjaa. Vaikka elämäni osittain noudattaa samaa kaavaa (ainakin toistaiseksi), ulkopuolisuuden tunne ei häviä. Se alkoi ensimmäisenä päivänä lääkiksessä ja jatkuu toisinaan edelleen. Nykyään välitän siitä vähemmän, lääketiede on se, joka minua kiinnostaa, ei oheiskrääsä sen ympärillä (= koulun kerhoissa toimiminen, järjestöjyrääminen, Vaikuttaminen). Kaverit on hyvä hankkia muista piireistä, ettei kuormitu liikaa lääkäri-potilas-sairaus -asioilla.

Nojaa, ehkä ylitulkitsen asiaa. Lehden tehtävä onkin olla nuorten lääkärien tiedotuskanava, eikä mikään vaihtoehtolehti. Eikä lehdestä tarvitse lukea kuin olennaiset (potilastapaukset ja keltaiset sivut). Ja kuten tapaani kuuluu, en moiti wannabe-lääkisihmisiä, kukin eläköön kuten tykkää.

Keskushermostoni on saanut öljyä moottoriinsa: yli kuukauden olen käynyt masennuslääkkeillä. Kun psykiatri kysyi kontrollikäynnillä, ovatko lääkkeet auttaneet, vastasin oitis kyllä. Tuntuu, kuin jokin puuttuva pala minusta olisi saatu takaisin. Tunnen välillä onnea, vaikka elämäni ei ole ratkaisevasti muuttanut suuntaansa. En ole itkenyt. Välillä tunnen alakuloa kuten ennenkin, mutten vaivu syvyyksiin, vaan paha olo menee aikanaan ohi. Aamuisin ensimmäinen tuntemukseni ei ole lannistava masennus, vaan korkeintaan väsymys, joka yleensä vähenee päivän mittaan.

Yksinkertaistaen voisin sanoa, että masennuslääkkeet latistavat tunnehuiput. Luonnotonta, voisi sanoa lääkityksen vastustaja. Onko sitten luonnollisempaa heretä itkemään jokaisesta pienestäkin mielen järkkymisestä? Tunnen edelleen iloa, nauran ja välillä minua huvittaa suuresti tämä elämän show, kaikkine kummallisine käänteineen. Tunnen myös surua ja vihaakin, mutta jokin asia tai tekijä estää minua vaipumasta painostavaan ahdistavaan mielentilaan. Rintaani ei enää pistä eikä ahdistava tunne lannista minua sohvan pohjalle.

Olen töissä paikassa, jossa on ihania sairaanhoitajia. Tässä seurattuani ja osallistuttuani hienosti sanottuna moniammatilliseen työhön, en voi kuin ihailla hoitajia. Siellä he menevät saappaat jalassa rempseästi nauraen ja pystyvät kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen alastomana, rumana, sairaana, vanhana, turvattomana. Hoitajat ovat osastoilla usein ensimmäisenä paikalla, kun jotain yllättävää tai dramaattista sattuu. Omaiset hyökkäävät puhelinlankoja pitkin. En tajua, miksei sairaanhoitajan työtä arvosteta enempää – mikään sairaala tai hoitopaikka ei toimisi ilman tätä ammattikuntaa. Ja monella sairaanhoitajalla on sellainen taito olla ihmisten kanssa, mitä jotkut lääkärit eivät opi koskaan.

No, tämän ylistyspuheen jälkeen voinen odottaa seuraavaa ilkeää hoitajaa, joka haluaa painaa minut maanrakoon. Täytyy muistaa, että jokaisessa ammattikunnassa riittää kaikenlaista hiihtäjää.

Omaiset ovat hyökänneet lankoja pitkin minunkin kimppuuni. Olen todennut, että työ, jossa omaisten kanssa joutuu mahdollisimman vähän kosketuksiin, voisi olla minun juttuni. Eli ei lastentauteja tai geriatriaa. Vaikka olen vielä jaksanut asiallisesti keskustella ties kuinka monetta kertaa samat asiat, en jaksaisi tätä koko ikääni. Meneekö ihmisillä järki, kun omainen sairastuu? Ihmisillä, joilla ei selvästikään ole mitään käsitystä lääketieteestä ja ennen kaikkea sen toteutumisesta kliinisessä työssä, vaativat ihan outoja asioita. En ainakaan itse ole sitä tyyppiä, joka menee toisen alan ammattilaiselle sanomaan, miten asiat tehdään. Korostamatta omia vähäisiä taitojani, totean, että en minä todellakaan kaikkea tiedä, mutta siksi onkin keksitty konsultointikäytäntö eli kysyminen viisaammalta. Omaiset, olkaa huoletta...

Seurustelurintamalla on hiljaista, koska en tee asian eteen mitään. Kai odotan törmääväni jossakin tilanteessa sopivaan ihmiseen, tai sitten sitä olotilaa, jossa on pakko löytää joku. Olen kuitenkin tehnyt hyvää työtä ja ollut viihteellä lähes joka viikonloppu. Tiedossa on kuitenkin taas työ- ja asuinpaikan muutos, mikä sopivasti sekoittaa omat tulevaisuuden suunnitelmat. Miten voi löytää ketään, kun ei itsekään voi asettua paikalleen yhteen paikkaan? Kiitos vain Suomen valtio ja pakollinen eurovaiheen terveyskeskuspalvelu ja lyhyet työsuhteet ja paikkakuntien vaihdokset. Ihmetelkää siellä, miksi ihmiset eivät pariudu ja hanki ajallaan lapsia. No, menen sitten myöhemmin kuormittamaan hedelmällisyyshoitoklinikoita, kun en nyt ehdi hankkia niitä lapsia.

Mutta eipä surra näitä joulun kunniaksi. Hyvää joulua!

Nenäliinoja

2009-11-05T23:58:00.007+02:00

Tulin töiden jälkeen pimeään kotiin, söin yhdelle tarkoitetun valmisruoan ja luin hesaria. Siinä oli juttu naisten kohtaamasta perheväkivallasta. Laskin haarukan ja aloin itkeä. Keitin teetä ja tulikuuma vesi läikkyi kädelleni. Juoksutin kylmää vettä käteni päällä ja aloin itkeä.

Oli siis aika etsiä terapeutti.

Aloitin käynnit sekavassa mielentilassa. Näky oli tuttu, vaikka paikka oli uusi: avattu nenäliinapaketti pöydällä, lämmin valaistus. Ensimmäinen kerta terapiassa pitkästä aikaa oli epämiellyttävä kokemus. Ensinnäkin, se vie kaikki vähäiset rahani. Toiseksi, en ollut edes kuvitellut, kuinka surullinen olo kaiken läpikäymisestä alusta asti voisi seurata. Tuli olo, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi kaikki ikävä pitää kaivaa aina uudelleen esille? Oli hirveän vaikea edes kertoa loogisesti kymmenen vuoden aikaista masennuksen täplittämää elämää. Pyysin jopa anteeksi epäselvyyttäni, johon terapeutti kommentoi, että luulisi olevan helppoa tiivistää, jos näitä näin kauan on miettinyt. Olenko riittävän hyvä edes terapiaan? En osaa edes tiivistää elämääni.

Jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen vieraalle ihmiselle, että seurustelin miehen kanssa, joka löi minua. Se tuntui hirveän vaikealta, ja kyyneleet tulivat silmiini. Enhän minä ole kenellekään kertonut koko juttua, en mitään yksittäistä tapahtumaa. Siinä jutellessani tajusin, että olen hävennyt olemistani ja tyytymistäni tällaiseen suhteeseen, etten kerta kaikkiaan ole voinut kertoa kenellekään mitään. On niin paljon helpompaa yrittää unohtaa, yrittää jatkaa eteenpäin, ajatella, että elämässä sattuu ja tapahtuu.

Olen varmasti siirtynyt myös eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan eroprosessissa, ja tällä hetkellä suurimman osan ajasta olen vihainen entistäni ajatellessani. Miten pitkään jaksoin katsoa sitä touhua. Miten kaikki suunnitelmat olivat vain tyhjää puhetta. Miten hän saattoi tehdä ne kaikki jutut minulle? Poikaystävä tyttöystävälleen? Mutta, viha ei ole eteenpäin vievä voima. Tuleekohan minusta katkera?

Jouduin kertomaan potilaan omaisille tämän sairastavan levinnyttä, etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää, johon ei ole mitään parantavaa hoitoa. Omainen suuttui minuun ja katsoi minua vihaisesti. Sekosin sanoissani ja vaikutin varmasti epäselvältä ja osaamattomalta. Omainen tivasi potilaan jäljellä olevaa elinikää. En uskaltanut ottaa siihen kantaa, vaan yritin kiertää asian. Eihän tuollaiseen mitään hyvää vastausta koskaan ole, mutta ehkä en vain uskaltanut sanoa suoraan, että mitään toivoa ei ole. Epäonnistuinkohan? Lääkäriltä odotetaan rehellisyyttä ja suoruutta. Ainahan sanotaan, että toivoa on, mutta missä muodossa ja mitä se lopulta tarkoittaa? Että kuolema on joskus helpotus?

Mielialani on laskenut kuin lehmän häntä. En edes jaksa enää lukea treffi-ilmoituksia, koska en voisi kuvitella itseäni olemassa kenenkään muun kanssa kuin entiseni. Vaikka suhde on niin loppu kuin olla voi, en siltikään osaa ajatella itseäni seurustelemassa kenenkään muun, jonkun uuden, jonkun vieraan ihmisen kanssa. Jotenkin entinen pitää paikkaansa sydämessäni, vaikka hän ei enää siellä olekaan. Miten se on mahdollista? Minulla on jopa syyllinen olo juttelemistani asioista terapeutille. Olen tuonut julki entiseni ja minun välisen suhteen, ja koko terapiaistuntoni on nyt leimattu sillä, että olen jonkin verran väkivaltaista kohtelua saanut nainen. Tuntuu, kuin olisin pettänyt entiseni. Hänessä oli kuitenkin paljon hyvää. Meissä oli yhdessä paljon hyvää. Olihan syytä minussakin, en ehkä tehnyt tai ollut sellainen kuin hän halusi?

Miettikää, terapeutti saa tästä jaarituksen kuuntelusta kymmeniä euroja tunnilta. Ja aika loppuu aina kesken.

Jos ei etsi, ei löydä?

2009-10-16T23:54:00.004+03:00

Olin baarissa ja kynnyksellä alkoi mies uhkailla ovimiestä: ”Haluatko että lyön??”. Istuin sivummalla mutta satuin kuulemaan tämän lauseen, joka terästi minut täysin. Tuon lauseen olen kuullut ennenkin. Ei, mies ei ollut tuttu, mutta tuo sanomisen tapa ja tuo lause. Sehän on entiseni käyttämä uhkaus. Minulle tuli epätodellinen olo, sellainen itsensä ulkopuolisena kokemisen tunne. Ihan kuin olisin siinä paikalla, siinä pienessä baarissa tajunnut, millaisessa suhteessa ja pelossa ja varpaillaan olen elänyt, ja kuinka vapaa olen nyt.

Olen tosiaan eronnut entisestäni, ja toisin kuin viime vuonna erotessamme, emme juurikaan enää ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole nähneet. Parasta tässä on se, että minulle ei ole edes tullut mieleen kaivata häntä. Syynä tähän lienee tosin se, että olen ollut varsin kiireinen vaihdettuani työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Mutta mitä siitä? Päiväni kuluvat pitkää työpäivää tehden, välillä jaksan lähteä liikkumaan ja iltaisin saavun majapaikkaani – en edes asu yksin. Missä välissä ehtisin kaivata entistäni? Tämän syksyn aikana olen todennut, että ajatus uudelleen ihastumisesta, uuden ihmisen tapaamisesta, rakkaudesta ja turvasta innoittaa suuresti minua. Jopa niin paljon, etten ole vielä masentunut siitä tosiasiasta, etten löydä, tai pikemminkin etsi ketään. Olen kenties siinä eron jälkeisessä vaiheessa, jossa tajuaa vapauden ja alkaa nauttia siitä, tapaa enemmän kavereita, eikä yksinäisyyden kovin pala ole vielä puraissut.

Tai onhan se. Kun käyn perjantaina yksin kaupassa ja edessäni tavaroita tiskille latoo toisiinsa imeytynyt pariskunta, joka lässyttää toisilleen herkullisesta viikonlopusta. Tai yksinäiset sunnuntait, kun olisi kivaa levätä ja nauttia vapaudesta, mutta siitä ei osaa yksinään täysin nauttia. Tai kun rohkenen selata netti-ilmoituksia, eikä yksikään tunnu omalta.

Luimme ystäväni kanssa näitä netin treffi-ilmoituksia. Selaan ilmoituksia itsekin silloin tällöin, mutta en vastaa niihin. ”Mitä järkeä on pelkästään lukea niitä?” ystäväni ihmetteli. Hän itse vastasi yhteen, mutta mies ei vastannut takaisin. Tunsin mielipahaa kaverini puolesta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt reaktiotani: ”Se oli mies, jota en edes tunne!” ystäväni sanoi, kiharsi hiuksensa ja lähti hyväntuulisena ja tyylikkäänä harrastuskurssilleen. Hyvä asenne.

Treffi-ilmoituksia luen ehkä kartoittaakseni valtakunnan miestilannetta. Olen löytänyt vasta muutaman deittipalvelun, eikä tarjonta ole mitenkään valtaisa. Olen törmännyt muutamaan hauskaan ilmoitukseen, joiden perusteella saa pienen aavistuksen, millainen ihminen tekstin takana on. Näihin voisin ehkä vastata. Ja mitä se merkitsee? Parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa uuden ihmisen tapaamista melko pian, koska ”kukaan ei enää jaksa kuukausien sähköpostiviestittelyä”. Entä sen jälkeen? En ole valmis siihen. En edes tiedä, mitä juttelisin. En edes tiedä, mitä haluan. Enkä kestäisi ajatusta mukavasta miehestä, joka sitten jättäisi minut, taas. Kuinka monta kertaa sydän voi särkyä?

Kävelin kaupungilla ja satuin ohittamaan korttitelineen, jossa oli syntymäpäiväkortteja. Näitä hempeitä, ajattomia ruusukimpun kuvia ja herkkiä pastellisävyjä, joita yleensä koristaa jokin kimalteleva tasaluku ihmiselämän iltapuolelta: 70, 80 ehkä 100 onnellista vuotta! Ja sitten huomasin, että samoja kortteja, samoissa eläketunnelmissa tehdään jo 30 -vuotissyntymäpäiville! Tsiisus. 30 luokitellaan siis jossain yhteyksissä aikuiseen, seesteiseen, tietyllä tavalla pysähtyneeseen ikään.

Vakavan ja pidemmän suhteen jälkeen tarvitaan kuulemma ns. laastarimiehiä ja lyhyitä suhteita, joita ei tarvitse miettiä sen enempää. En ole tuollaisia harrastanut. Jopa pelkkä ajatus tekee minut jollakin tavalla surulliseksi, sillä se merkitsisi, että seuraava miessuhteeni ei tule kestämään. Pitkän suhteen hinta on siis kova. Kuka uskaltaa lähteä särkemään omaa sydäntään miesmarkkinoille?

Voin siis melko hyvin, kun on tekemistä enkä ehdi joko ajatella liikaa tai istua yksin kotona. Onni ja ilo kestävät tekemisen ajan ja kotiin palatessa alkaa tyhjyys hiipiä ajatuksiin. Olen kyllä pirun väsynyt tähän suhdeproblematiikkaan, yksinäisyyteen, miettimiseen, miehen puuttumiseen ja sen merkityksen korostumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen yksin, tyhjään kotiin, hiljaiseen puhelimeen ja sanaan aviomies.

Mutta: koti ei ole ollut yksinäinen vähään aikaan. Asumistilanteeni kuukausi sitten veti käytännössä maton jalkojeni alta, mutta ihmeitä tapahtuu ja rakkaita ystäviä löytyy. Asun kaverini nurkissa hänen kodissaan. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Kotiin tullessa valot palavat, tv on päällä, teevesi kiehuu. Ei tarvitse jutella mitään, mutta voi jos haluaa. Tämähän käy hyvin parisuhteen korvaajaksi.

Lääketieteen maailmasta voisi taas kirjoittaa kaikenlaista. Kuten siitä, etten vieläkään osaa esitellä itseäni: ”Hei, olen lääkäri se ja se ja tulin tutkimaan teitä”. Opiskeluaikana tuota ei tarvinnut käyttää, vaikka lääkärin töitä tekikin. Se olisi tuntunut itsestäni kornilta. Mutta se ei vieläkään istu kieleni päälle. Myöskin takaportin puuttuminen (=en ymmärrä kaikkea, koska olen vielä kandi), on hieman outoa. Täytyy oppia olemaan ajattelematta ääneen, ja jättää pois se ensimmäinen ajatus (=en tiedä mistä puhut, mutta mietitään ja katsellaan tietokannoista ja kirjoista) ja aloittaa lauseet jollakin fiksun kuuloisella tokaisulla.

Viime aikoina on myös ollut surullisia asioita mietittävänä läheisteni puolesta. Ongelmia, joita en enää osaa ratkaista. Myötäsurua ja suurta halua auttaa ja olla lähellä, ja siltikään ei pysty kuin olemaan olemassa. Asiat ovat pyörineet päässäni kaiken aikaa, ja olisin kirjoittanut niistä useammankin blogitekstin, jos voisin olla varma, ettei kukaan tuttu sattumaltakaan lue tätä ja siten tunnistaisi minua.

Mutta nyt kunnon sinkku menee perjantai-iltana yksin nukkumaan, koska on väsynyt työviikon jälkeen.

Eläminen ja eroaminen on liian vaikeaa

2009-09-08T00:52:00.008+03:00

Olen pohtinut vaihtoehtoja, ja todennut, että kannattanee heittää verkot vesille ja ryhtyä kaikkeen, myös nettideittailuun. Selasin auki erään tällaisen nettipalvelun sivun ja aloin täyttää profiilikaavaketta. Jo ensimmäinen iso, tyhjä laatikko vaimensi odottavaa intoani: mitä minä tähän kirjoittaisin? Mitä minä kirjoitan ihmisille, joita en tunne ja joista osaa en välttämättä edes halua tuntea? Tai he minua? Päätin palata ”myöhemmin” tyhjille laatikoille ja siirryin eteenpäin kohtaan siviilisääty. Sopisiko eronnut? Sitähän tässä on elämässä tullut kokeiltua useampaankin kertaan. Nojaa, aika negatiivista. Seuraava laatikko vaati koulutustietojani. En löytänyt mistään vaihtoehtoa ”lisensiaatti”. Tajusin olevani ylikoulutettu jopa nettideittipalveluun. Mitä tähän nyt voisi enää sanoa?

Tein kesällä sen virheen, että ajauduin entisen kanssa samaan iltatilaisuuteen. Puolustuksekseni on sanottava, että liput tilaisuuteen oli hankittu jo keväällä. Kevät oli sujunut yhteyttä pitäen ja meillä oli varovaiset, lämpimät välit. Jossain vaiheessa nostimme taas esiin ajatuksen yhteen muutosta. Kävimme katsomassa asuinalueita, joilta voisimme etsiä asuntoa. Teimme jopa pienen matkan (tämäkin varattu jo aiemmin), jota ennen entiseni kysyi, olisiko meidän aika kihlautua, juuri siellä matkalla. Se kuulosti ihanalta, vaikka varmuuteni suhteesta olikin häilynyt viime talvisten tapahtumien myötä.

Kuitenkin eräänä päivänä sattui niin – en jaksa kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti – että entiseni löi minua ensimmäisen kerran. Nyrkillä kasvoihin, mutta suurempaa jälkeä ei jäänyt. Olin järkyttynyt enemmänkin tuosta eleestä kuin tapahtuman fyysisestä kivusta. Entiseni on väkivaltainen ollut aiemminkin, mutta varsinaisesti lyönyt hän ei ole - ennen kuin nyt. Myöhemmin, toisessa tilanteessa entiseni uhkasi hakata minut. Hän ei ollut edes humalassa. Siinä vaiheessa sekä järki että tunne sai minut ajattelemaan, etten saa tästä suhteesta enää kuin pahoinvointia ja pelkoa. Minun työni jatkui taas toisella paikkakunnalla, ja vietin siellä aikaani suuremmin pitämättä yhteyttä entiseeni. Jossain vaiheessa tuli puhetta tavaroiden hakemisesta ja avainten palautuksista. Jossain vaiheessa me vain erosimme. Viime talven jälkeen palasimme yhteen, mutta seurusteluksi sitä ei voinut kutsua. Enemmänkin vaikeudeksi päästää irti tutusta ihmisestä, vaikeudesta uskaltaa elää yksin. Liian paljon ikävää on sattunut, jotta tästä suhteesta enää tulisi edes kuvitelmissa mitään. Se on loppu. Kunhan vain henkisesti myös pystyisi päästämään irti.

Olen nyt yksin, mikä nyt ei ole uutta eikä yllättävää. Takaiskulta tuntuu se, että taas jokin suhde päättyi eroon. Tuntuu jo liiankin tutulta tämä eroräpiköinti, ja mikä raastavinta, se mikä on varmaa, on että ainoa parantava keino on aika. Ja sitähän juuri ei haluaisi vajaa kolmekymppisenä tuhlata enää ollenkaan. Ainakaan parisuhteiden hakemiseen. Tällä hetkellä elämää myös mullistaa työelämään siirtyminen, muuttamiset, työpaikkojen vaihdokset, uudet paikkakunnat. Kaikki tämä täytyy ottaa vastaan yksin. Mahtavaa, yksin voi muuttaa vaikka minne käppyräkylään, mutta jee, kuka sinne yksin yksinolemaan haluaa? Todennäköisesti itsemurha olisi silloin aika lähellä.

Olin aiemmin sopinut työpaikan paikkakunnalle, jossa entiseni asui, koska meillähän oli keväällä vielä suunnitelmissa etsiä yhteistä asuntoa. Tällä hetkellä en tiedä, missä olen kuukauden päästä, koska minulla on työ, mutta ei asuntoa. Ajatus on jotenkin käsittämätön. Miten voi päästää elämänsä tällaiseen tilanteeseen?

Kaikista pahimmalta eroamisessa tuntuu se, että entiselle ei näytä tuottavan vaikeuksia pyytää minua hakemaan viimeisiä tavaroitani kämpästään. Viimeksi kävimme keskustelun, joka sujui suunnilleen näin: Minä: ”Sopisiko, jos kaverini tulisi hakemaan tavarani puolestani?” Entinen: ”Miksi?” M: ”Tuntuu jotenkin vaikealta tulla sinne, ja sitten jos nähdään niin on taas entistä kurjempi olo lähteä yksin pois” E: ”Miten niin?” M: ”No täytyykö nyt rautalangasta vääntää aikuiselle ihmiselle? Eroamisen yhteydessä, ei liene helpointa kohdata entistä, vaan yrittää olla poissa silmistä ja yrittää unohtaa” E: ”No miksi?”.

Ilmeisesti tunteita hänellä ei ole, tai niitä ei ole ollut mukana ollenkaan. Itse alan itkeä suunnilleen jokaisen yhteydenoton aikana, vaikka asia olisi miten neutraali ja arkinen. Itse asiassa on pahempaa puhua neutraaleista asioista, lopettaa puhelu virallisesti sanomalla ”hei”, koska silloin viimeistään entisestä on tullut Entinen ja vain yksi ihminen muiden joukossa.

Vittu että tuntuu pahalta! Viisi vuotta sitten suhteiden päättyminen tuntui varmasti myös pahalta, mutta itselläni ainakin oli vahva tietoisuus siitä, että nuoria tässä vielä ollaan eikä ensisynnytyskeski-ikäkään ole vielä ylittynyt. Nyt nuo rajaviivat on ohitettu jo reippaasti ja puolison löytäminen on entistä vaikeampaa.

Minusta on mukavaa, kun muutamalla kaverilla on tällä hetkellä onnellinen parisuhdetilanne. Jotenkin se antaa toivoa, että sellainen tilanne on saavutettavissa tässä elämässä. Toisaalta näiden ystävien aika on kortilla, eikä heitä jaksaisi aina rasittaa oman elämän ankeudella. Eivät he varmasti enää edes ymmärtäisi. Rakastunut ihminen elää omassa pumpulimaailmassaan.

Onneksi siis on kanssasisaria ja –veljiä, joilla on onnettomia suhteita ja lohdutonta yksinäisyyttä. Niin ikävää kuin se heille onkin, tiedän ainakin etten ole ainoa, joka kokee tällaista. Rakkaat siskot, samassa veneessä ollaan jne. Mutta mitä se lopultakaan auttaa? Herään edelleen yksin, kun tulen kotiin, olen yksin, jos teen iltapalaa, syön sitä yksin, jos katson elokuvaa, katson sitä yksin. Enkä enää edes muista, miltä tuntui kun rakas ihminen ottaa syliin. En edes muista, miltä tuntui kun joku muu välittää minusta.

Sunnuntain lehdessä kurssikaverit ja muut tuntuvat menevän hyvään tahtiin naimisiin ja puskevan vauvoja ilmoille. Niitä ilmoituksia ei pitäisi lukea tällaisina hetkinä. Jotenkin tuntuu, etten tule saavuttamaan samaa.

Ihmisiä, joita et halua tavata

2009-09-04T15:04:00.002+03:00

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.

Akateemista, niin akateemista

2009-06-13T03:18:00.004+03:00

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Eräs bussikeskustelu ja vapauden ylistys

2009-05-26T01:21:00.004+03:00

Aika huono bloginpitäjä tunnun olevan, kun päivitystahti ei kovin kiivas ole… Olen kyllä ihan ajassa ja kotonani lukenut muiden blogeja melkein päivittäin, ajatellutkin suuria ja pieniä juttuja. Kirjoittamisfiiliksiä vaan ei ole ollut. Koen ongelmaksi juuri koko bloggaamisen idean: tietynlaisen anonyymiyden häviämisen. Vaikka se onkin juuri se juttu. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin arkipäiväisesti ja rajattomasti, kuin haluaisin, vaikka en uskokaan että näitä juttujani oikein kukaan muu kuin joskus joku satunnainen selailija edes lukee.

Aloitin blogikirjoittamisen saadakseni jatkoa kuihtuneelle päiväkirjan pidolleni. Ajattelin, että jos viihdyn tietokoneen äärellä muutenkin, miksen kirjoittaisi samalla ajatuksiani muistiin, ja vähän terapoisi samalla itseäni.

Mutta kovin henkilökohtaista juttua ei voi kirjoittaa, ellei paljasta aina vähän itsestään jotain. Ja toisaalta, mitä henkilökohtaisempia juttuja kirjoittaa, sitä vähemmän ehkä haluaa, että joku tietää, kuka juuri minä itse olen.

Olen yrittänyt välttää kaikkea, mistä minut voisi tunnistaa, ja siksi tekstini ovat aika suurpiirteisiä, joskus pelkkää tajunnanvirtaa. Ihmettelen, että joku niitä juttuja jaksaa kahlata, varsinkin kun joskus tekstiä kertyy ja kertyy!

En myöskään voi sanoa kirjoittavani päiväkirjaa, koska en todella ole kertonut täällä kaikkea. Pikemminkin voisin sanoa, että valitsen melko huolella, mitä kirjoitan ja mitä en. Kun vilkaisin blogitekstejäni, tajusin, että kirjoitan aika surullisia asioita. Ne ovat kaikki todellisia tunteita, mutta myös tiettyjen tunnetilojen aikana kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaminen on terapiaa, sillä voi kirjoittaa pois asioita mielestään. Elämäni on kuitenkin kai melkoisen tavallista elämää, eikä ollenkaan noin dramaattista ja surullista, mitä tekstit joskus antavat ymmärtää. Ainakin nyt tuli sellainen olo, kun tekstejä vilkaisin.

Olen ollut lomalla, ja saanut jonkin aikaa olla miettimättä lääketieteen asioita. En voi muuta sanoa, kuin että olen nauttinut tästä. Olen tuntenut taas eläväni normaalia elämää, jossa päivät kulkevat sään ja oman olon mukaan, eikä sen mukaan, ”mitä täytyy tehdä”. En tunne kaipaavani lääketieteen juttuja yhtään. Oikeastaan, miksi minun pitäisi edes kirjoittaa niin paljon alastani? Olen ajatellut, että purkamalla tänne niitä asioita, saan kanavan, jossa käsitellä juttuja, joita kukaan muu kuin saman alan ihminen ei jaksa kuunnella. Mutta toisaalta, silloin ajatukseni pyörivät jatkuvasti lääkärimaailmassa.

Satuin kuulemaan bussissa kahden vanhemman naisen keskustelua. Toinen rouvista valitteli päässään olevaa pattia, johon toinen ehdotti lääkärillä käyntiä. Pattirouva vastasi siihen: ”Mitä minä siitä hyötyisin? Kun se ei vaivaa ollenkaan ja siinä se patti vain on. Jos menen lääkäriin, mitä se tekee? Antaa särkylääkettä ja se on siinä.” Minä katselin maisemia ja mietin, että totta, noinhan se varmaan menisi. Toinen rouva jatkoi edelleen lääkärissä käynnin puolesta: ”Mitä jos se on kasvain? Olisi se nyt hauska tietää!” Sen jälkeen rouvat jatkoivat keskustelua siitä, haluaisivatko he, että heidät myrkytettäisiin hoitajan toimesta, jos olisivat vakavasti sairaita. Pattirouvan mielestä se olisi tarpeellista, ja toisen rouvan mielestä asiaa ei voi tietää, ellei itse ole siinä tilanteessa juuri nyt. Siis vakavasti sairaana.

Okei, kaikki lääketieteellisesti suuntautuneet ihmiset tajuavat että pattiasia ei ole noin yksinkertainen, mitä pattirouva oletti, mutta jätetään ne salaisuudet lääkärin vastaanotolla taiottaviksi…

Varsinaisesti minulla ei ole lomaa, vaan vapaata yhtä, viimeistä opiskelujuttuani varten. Mutta kyllä tämä kotona oleminen ja satunnainen kirjoittaminen voittaa ehdottomasti aikaiset aamut ja kymmenien ihmisten tapaamisen päivässä. En oikeastaan halua enää palata töihin ollenkaan. Voisin alkaa vaikka kotiäidiksi. Katselisin aamutelevisiota, söisin aamupalaa ja lukisin kiireettä sanomalehteä. Selaisin nettiä, siivoaisin hyllyjä, lähtisin jumppaan, ja ainiin, hoitaisin sitä lasta jossakin välissä…

Täytyy harkita ammatinvalintaa taas uudelleen, kun tämä tunne vain vahvistuu. Ja jotta tämä olisi edes hiukan päiväkirjan vastine, pitäisi kertoa vaikka miestilanteesta. Jep, mutta ehkä joku toinen kerta, nyt nukkumaan, eikä huomenna ole töitä!

Itsensä viiltelyn salat ja muuta masennusjuttua

2009-04-23T00:25:00.008+03:00

Olen monesti miettinyt, pitäisikö alkaa psykiatriksi. Se olisi medisiinisistä aloista tietyllä tavalla helpoin: kuuntelua, periaatteessa vain tietyt lääkeryhmät käytössä, keskustelua. Potilaaseen ei tarvitsisi yleisesti koskea, hengenhätää tuskin olisi. Tai no jaa, mitä nyt itsemurhavaarassa olevat. Mutta verrattuna moneen muuhun lääkärin alaan, psykiatria on ehdottomasti oma erikoisuutensa.

En ole varsinaisesti koskaan ollut psykiatrialla töissä, koska en ole tuntenut alalle kuitenkaan vetoa. En tiedä miksi: olen omaa elämääni myöten tutustunut psykiatrian kiemuroihin ja alan tietynlainen epälääketiedemäisyys voisi sopiakin minulle.

Psykiatrisia potilaita olen kuitenkin tavannut, ja heitä tulee jokainen lääkäri tapaamaan, oli työpaikka mikä tahansa. Itse asiassa jokaisessa potilaskontaktissa joutuu olemaan myös vähän psykiatrina. Olen huomannut, että jaksaisin kyllä jutella masennuspotilaiden kanssa kaikenlaista diipadaapaa ja antaa ohjeita ja neuvoja eteenpäin. Mutta olen myös huomannut, etten usko itsekään siihen elämäntapapaskaan huonoina päivinäni. Usein koen olevani masentuneempi kuin potilas itse. Tällaisessa tilanteessa olen joskus ollut, enkä tiedä minkälaisia ohjeita sen kerran potilas minulta sai… Kehotinkohan ratkaisemaan asiat oman käden kautta…

Tottahan se on, että heti, jos potilaan papereista löytyy PSY-lehti tai edes jokin psykiatrinen diagnoosi, potilaaseen suhtautuu eri tavalla. Masennus tuntuu olevan suomalainen kansantauti. Onko niin vai onko diagnooseja alettu antaa helpommalla kädellä?

Jaa mutta musta huumori sikseen. Välillä minulla on olo, että haluaisin vain nukkua, mennä pieneksi mytyksi ja nukkua vuoden. Hienosti ilmaisten, koen tulevaisuuden ahdistavana, jos sitä edes on. Välillä tuntuu että voisin heittää kaikki tavarani kodistani roskiin, pakata repun ja lähteä jonnekin. Mietin kuolemaa alituisesti, ja se ahdistaa minua. Mitä enemmän tajuan, että mietin kuolemaa, ahdistun entistä enemmän. Nuorena pitäisi ajatella muuta. Nuorena pitäisi tehdä jotain muuta. Nuorena pitäisi kaiken olla mahdollista. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan pätemistä, pitämistä ja tarvetta olla jotakin tälle maailmalle.

Koulutukseni vuoksi osaan ehkä analysoida itseäni, taustaani ja tekemisiäni välillä liian tarkasti. Voin ajatella todennäköisyyksiä tapahtumille. Masentumiseen taipuminen on myös fakta, jota kannan aina mukanani. Motivaatiota piristymiselle on vaikeampaa hakea, kun tietää olevansa itse siinä potilasaineksessa, joka on masentuva ja ahdistuva. Ne potilaat tulevat aina uudelleen. Niille potilaille elämässä kaikki määräytyy masennuksen kautta tavalla tai toisella. Elämän hyvätkin hetket ovat niitä, jolloin masennusta ei ole. Kun kerran masentuu, on aina vaarassa sairastua uudelleen.

Koin jokin aika sitten jonkinlaisen emotionaalisen kriisin, kun tajusin, että minun elämässäni tulee aina olemaan totta se, että olen lähestulkoon koko nuoruusikäni ollut masentunut. Että mitään uutta mahdollisuutta ei tule. En voi elää uudelleen opiskelujen aloittamisia, kavereiden hankkimista. Tällä psyykeellä olen saavuttanut kaiken tämän mitä minulla on. Ja jos olisin ollut terve, sanan mielenterveydellisessä mielessä – millaista elämäni olisi? Olen vakuuttunut, että olisin itsevarmempi. Olisin ehkä erilaisessa kaveriseurassa. Tutustuisin ihmisiin, jos he kiinnostavat minua, en siksi, että ”minulla olisi edes jotain tuttuja”. Näitäkin kavereita minulla on. Olisin ehkä jopa uskaltanut jättää lääkiksen kesken. Tässä aspektissa olen päättänyt, että alan hakea itselleni terapeuttia. Yths:n ohjaama yksityisterapia jäi rahanpuutteessa kesken, ja silloin ajattelin järkevästi (!), että käyn kouluni loppuun, ja keskityn sitten pääni sisäisiin asioihini.

Satuin törmäämään Duodecim-lehdessä (lääketieteellinen julkaisu) olleeseen juttuun ”Itseään viiltelevä nuori”. Luin jutun mielenkiinnolla, koska itselläni oli aikoinaan taipumus tuohon harrastukseen. Ilmiö on mielestäni mielenkiintoinen, sillä en osaa edelleenkään selittää, miksi viiltelin itseäni. Jutussa oli taulukko, jossa käsiteltiin merkityksiä, joita viiltely aiheuttaa psyykkiselle tasapainolle. Voin allekirjoittaa niistä usean; vaikka en oikeastaan osaakaan sanoa miksi sitä tein. ”Lievittää ahdistusta ja sulkea pois tunteet” ”Toistaa äiti-lapsisuhteen kokemuksia” ”Purkaa itseen tai toisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta” ”Kostaa objektille” ”Saada huomiota ja hoivaa”. Minun viiltelyistäni ei tiedä kuin psykiatri ja entinen poikaystäväni. Ainakin luulisin niin. Olen vielä tässäkin iässä joskus tuntenut sellaista oloa, jossa voisin kuvitella vahingoittavani itseäni, mutta en ole ainakaan viillellyt itseäni pitkiin aikoihin. Osaksi se johtuu niin arkipäiväisestä asiasta, etten voisi olla potilastyössä ranteet auki. Vaikka siltä välillä tuntuukin. Hah hah.

Kuoleman pohtiminen on raakaa ja siitä saa päänsä kyllä kipeäksi. Tuntuu hassulta, että kuoleman symbolit ovat usein vahvasti esillä vaikkapa nuorten pääkallovaatteissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihmisellä, jolla ei ole ollut kosketusta kuolemaan, voikin sitä etäisesti ihannoida. Nuorempana, kun olin tuskaisen masentunut, mietinkin kuolemaa kuin toisena vaihtoehtona masennuksen loppumiselle. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin on oppinut tajuamaan sen yksinkertaisen seikan, että elämä on ainutkertaista. Menettämisen pelko on tullut mukaan ajatuksiini, koska en voisi kuvitella elämääni ilman tiettyjä läheisiä ihmisiäni. Ja loppujen lopuksi, kaikki kuolevat kuitenkin. Eikö kannattaisi katsoa mitä asioita on edessä, siellä voisi olla jotain hyvääkin. Ja ehkä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään kuoleman kysymyksen, vaikkapa silloin kun joku läheinen kuolee. Ja ehkä asia kuuluu sitten jättää ja unohtaa, koska asian miettiminen ei ilmeisesti tilannetta muuta.

Olen viime aikoina kokenut oloni hyvin stressaantuneeksi. Tuntuu, että käyn ylikierroksilla. Iltaisin en saa unta, vaan alan järjestellä työasioita puolenyön aikaan. Olen koko ajan väsynyt. Ärsytyskynnys on todella matalalla. Kävin tekemässä tekemättä jääneen tentin, ja tenttitilaisuudessa joku söi eväitä rapisevasta muovipussista. Keskittymiseni katosi samantien ja tenttiaikani kului rapinaa kuunnellessa. Jumppaan meno ärsyttää ja kyllästyttää. Tuntuu, kuin olisin kuullut jo kaikki biisit ja tehnyt kaikki jumppaliikkeet niin sataan kertaan, ettei enää vain huvita. Aamulla ensimmäinen ajatukseni on, etten halua kuulla kenenkään ihmisen ääntä enkä halua että kukaan puhuu minulle. Tuntuu, että kaikki ihmiskontaktit tulevat liian lähelle ihoa. Vaikka kukaan ei minun ihoani ole edes silittämässä.

Kaikkein ärsyttävin ajatus on, että masennus on se mielenmaisema, jonka läpi katson tätä elämää. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina näkemään asiat omasta katsantokannastani, joka on elämäni aikana muokkautunut masentuvaan taipuvaiseksi. Että vaikka elämässäni tapahtuisi iloisia asioita, minä olen aina minä, ja minulla on aina takataskussa masennus, joka voi kaataa minut millä hetkellä tahansa. Ajatus on itse asiassa todella säälittävä. Tuntuu, että viimeistään kuolemassa ihminen vapautuu ajatuksiansa kahlitsevasta masennuksesta, mutta silloin on enää myöhäistä nauttia mistään muustakaan.

Masennuksesta ei ole mitään hyötyä. Se aiheuttaa välillisesti ikäviä tapahtumia, mutta suoraankin se on liitetty muun muassa suurentuneeseen riskiin saada sydän- ja verisuonisairauksia. Aikaisempi masennus on myös riskitekijä sille, että äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja ylipäänsä se altistaa aina uusille apatiajaksoille. Jos minusta joskus tulisi äiti, kuinkahan minä siitäkään selviytyisin. En haluaisi siirtää mielenterveysongelmia kenellekään eteenpäin.

Olin lääkisaikojeni alussa masentunut, ja juuri tuolloin kävin yths:n tarjoamassa terapiassa. Ongelmani kasautuivat, ja olin eräänä keväänä niin loppu, etten käynyt koulussa juurikaan ja tentit jäivät tekemättä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä koulukaverini opiskelivat tuolloin. Jäin lopulta vuodeksi tauolle ja lähdin ulkomaille. Olin sinä vuonna onnellisempi kuin koskaan. Olin myös palattuani vahvempi, itsevarmempi ja ehkä onnellisempi kuin aikaisemmin. Poislähtö on pakenemista, mutta mitä sitten? Etäisyys kaikkeen voi tehdä hyvää. Samat ajatukset hiipivät nyt sisimpääni: olisi hienoa, jos voisi taas lähteä ulkomaille, pois, jonnekin kauas, vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin voisi tulla, kun kaikki on taas hiukan paremmin. Matkat tekevät joskus ihmeitä, vaikka itseään ei voikaan paeta.

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

2009-03-31T23:42:00.006+03:00

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.

Erikoisalan valinta - Mikä lääkäri susta tulee?

2009-03-01T23:55:00.005+02:00

Lääketieteen opiskelija kuulee jo ensimmäisenä opiskelusyksynään sukulaisiltaan tai kavereiltaan kysymyksen: No mikä lääkäri susta sitten tulee? Kysymys on tietenkin aivan absurdi alkuvaiheessa, koska erikoisaloista ei vielä tiedä mitään. Kunkin erikoisalan tultua tutummaksi, voi murtaa omia ennakkokäsityksiään ja löytää itsensä kiinnostumasta yllättävistäkin asioista.

Mutta miten erikoisala valitaan? Jokaisen kurssin jälkeen olin aina entistä valistuneempi siitä tosiseikasta, mitä en ainakaan halua tehdä ja joskus siitäkin, mitä ehkä voisin alkaa tehdä. Kaikkien kurssien mentyä menojaan minulle jäi tunne, että tässäkö tämä lääketieteen peruskoulu sitten olikin? Olen löytänyt paljon mielenkiintoisia asioita ja saanut tutustua mielenkiintoisiin potilaisiin. Mutta koulun antama näkemys erikoisaloista on usein vain pintaviilto, joka ei avaa asiaa kuitenkaan tarkemmin.

Ja kuten missä tahansa työssä, voi lääkärikin vain ajautua jollekin alalle. Siellä missä on mukavia työkavereita ja työ on mielenkiintoa ylläpitävää mutta ei liian stressitahtista, voisi jäädä pysyvästikin töihin. Riippumatta siitä, mikä erikoisala on kyseessä. Työ on kuitenkin vain työtä. Kai ne elämän mielenkiintoisimmat asiat on aina jossain muualla kuin työelämässä.

Kliinistä työtä tekevä joutuu miettimään kahta, mahdollisesti keskenään ristiriitaista asiaa valitessaan suosikkialaansa. Millaisen potilasryhmän kanssa työskentely on antoisinta? Ja toisekseen: mitkä asiat lääketieteessä herättävät eniten mielenkiintoa?

Yleensä työpaikkaa miettiessä täytyy harkita myös muut tekijät, kuten saako työstä helpolla paljon rahaa joka tietysti olisi herkullista. Lääkäri voi sen aika nopeasti unohtaa. Jos rahaa haluaa, on vaivattomampiakin teitä kuin lääketiede siihen. Lääkärin ansiotaso ei kuitenkaan ole mitään huipputasoa: erikoistuva lääkäri sairaalassa saa keskimäärin 2000 euroa kuukaudessa. Päivystyksillä palkkaa tulee lisää, mutta siis ylimääräisiä työtunteja joutuukin tekemään sitten reippaasti. Aamulla töihin ja seuraavan päivän aamu- tai iltapäivänä takaisin kotiin… Terveyskeskuksissa palkkataso voi syrjäseuduilla olla paljonkin suurempi, mutta yleensä asiassa ei huomioida sitä realiteettia, että moisen palkan saa jos on nopea ja pätevä. Mitä harvoin esim. nuori lääkäri on. Kymmenen minuutin potilasajat on kovatahtista työtä. Vaan kuka ehtii hoitaa potilaan kaikki asiat kymmenessä minuutissa? Minulla menee se aika suunnilleen siihen, että saan edes tietokoneen toimimaan, kuunneltua ensimmäisen säkeistön potilaan kertomuksesta ja aloitettua miettimisen, mikä potilasta vaivaa.

Tykkään potilastyöstä, jos osaan hallita tilanteen. Heti, kun itselläni on epävarma olo mistä tahansa asiasta, alan inhota tilannetta, jossa olen potilaan silmätikkuna etsimässä vastauksia kysymyksiin, joihin en osaa vastata.

Tykkään tehdä töitä rauhassa ja yksin, mutta toisaalta kaipaan sosiaalista kontaktia. Työkavereilta sitä saa, mutta usein lääkärinä tuntee olevansa aivan ulkopuolinen hoitaja-armeijan joukossa. Edelleen sairaaloissa on valtava hierarkia, jossa alemmin koulutetut ovat liian tietoisia koulutustasostaan, vaikka kukaan muu ei siitä välittäisikään. Nuoremmassa lääkärikunnassa herra-auktoriteettia ei nimittäin enää ole. Silti hoitajilta usein saa kummallista marttyyrimäistä käytöstä kohdalleen, aivan kuin lääkäreiden pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa pidemmästä koulutuksestaan ja sen tuomasta lisästä palkkaan (ja työmäärään). Työnsä molemmilla.

Näen mahdollisuutena sen, että voisin mennä töihin melkein mihin tahansa tällä tutkinnolla. Toki käytännössä asia ei ole noin yksiselitteinen, mutta edes teoriassa. Tällä hetkellä suurin ongelmani on, mihin asetun ja asetunko jonkun kanssa. Kotikaupunkiani voisin vaihtaa, vaihtelun vuoksi. Syrjäkylille en uskalla lähteä, ainakaan vielä. Tarvitsen suuren sairaalan turvallista läsnäoloa… Ehkä sitten joskus.

Miten olisi Anestesiologia? Potilaiden kanssa ei tarvitsisi pahemmin jutella, riittää kun toivottaa niille hyvää yötä. Sitten voisikin mennä kahville ja tulla taas paikalle kun on aika herätellä potilasta unesta. Ensihoitolääkärinä voisi leikkiä sankaria. Sopii sille, joka hallitsee hermonsa, on rauhallinen eikä hätäänny oikein missään eikä mistään. Varmaan mahtavaa, kun joku kutsuu juuri Sinut paikalle, kun tilanne on kriittinen. Lovely. Liikaa raskaita päivystyksiä. Vanhat anestesiologit ovat kehäraakkeja, joiden riski saada sydänkohtaus on suurempi kuin muiden alojen edustajilla. Jatkuvat pitkät päivystykset lienevät tappavia. Ihan mielenkiintoista, vaan en usko että kestäisin ja jaksaisin. Ottamatta tietenkään kantaa siihen seikkaan, hallitsisinko työn vai en…

Vanhukset ovat usein mainioita potilaita, ja heidän tarinoitaan on hauska kuunnella. Toisaalta vanhukset on potilasryhmänä mahdollisimman hankala: sairauksia on usein monta päällekkäin ja vanha ihminen on muutenkin herkkä, no sairastumaan ja olemaan lähempänä kuolemaa. En siis voisi ryhtyä geriatriksi. Geropsykiatria on mielestäni yksi käsittämättömimpiä aloja, suunnattu suoraan niille uskalikoille, jotka kuilun reunallakin uskovat että voivat vielä pelastua. Muistelisin tässä kohdassa Seinfeldin Georgen kommenttia vanhukselle, joka ei selvästikään tajunnut minkälaisessa riskissä oli, kun oli elänyt vanhaksi: ”How can you be grateful when you’re so close to the end?” Aivan mahtavaa.

Minä suojelen sinua kaikelta paitsi itseltäni

2009-02-25T00:09:00.005+02:00

Nyt ei ole kaikki hyvin. Kirjoitan koko ajan termillä Entinen, vaikka hän on edelleen mukana elämässäni. Olemme tavanneet muutamia kertoja ja soitelleet sitäkin useammin. Luulen että tottumuksesta, ei mistään muusta syystä.

Entisen kanssa olisi helpointa jatkaa, koska hänet minä tunnen ja kaikki on ladottu jo valmiiksi.

En tiedä kuinka tyhmä olen, mutta ilmeisesti en vaan osaa irtautua entisen otteesta. Pienempänä luulin, että vain huonoissa perheissä lyödään ja vain onnettomat ihmiskohtalot päätyvät ihmissuhteisiin, joissa ei voida hyvin. Tämän ikäisenä minulle on jo selvinnyt, että kaikki on mahdollista kenen tahansa kohdalla.

Entiseni soitti humalassa ja alkoi uhkailla minua. Hän haluaisi hakata minut kappaleiksi. Hän kysyi, haluanko minä, että hän määrää kuolinpäiväni. Juttu jatkui entiseni kertoessa, että voisi puukottaa minut jos tahtoisi. Olisi hienon näköistä nähdä, miten fileerausveitsi uppoaisi sinuun, sanoi entiseni.

Kerroin entiselleni, että en voi kuunnella tuollaista viemättä asiaa eteenpäin. Suljettuani puhelimen en oikeastaan ajatellut mitään. Menin nukkumaan, enkä nähnyt edes painajaisia. Näin ne elämän tragediat ja surut tapahtuvat: ne vain tapahtuvat. Ilman draamaa tai painostavaa taustamusiikkia. Kaksi päivää puhelun jälkeen näin tuttuja koulukavereita ja he puhuivat kesähäistään ja koulun loppumisen tunnelmista. Tultuani kotiin romahdin ja aloin itkeä hysteerisesti. Ahdistava, painava tunne rinnalla tuntui oikeasti fyysiseltä painolta. Tuntuu, että elämän ei pitäisi mennä näin. Minäkin haluaisin suunnitella häitä, tietää että poikaystävä rakastaa, käydä töissä, haaveilla lapsista, elää normaalia elämää ilman tällaista ihmissuhdekatastrofia. Tajuavatko ihmiset, kuinka arvokasta on se, jos joku rakastaa ja välittää heistä? Joku muukin kuin omat vanhemmat?

Ymmärrän kyllä, miltä tilanne näyttää muiden silmissä. Haluaisin jutella jonkun kanssa, fyysisesti jakaa taakkaa tällaisesta ihmissuhteesta. Mutta on aivan selvää, millä tavoin ihmiset kertomukseen suhtautuisivat: varmasti samalla tavalla kuin minä, jos kuulisin ystäväni olevan samanlaisessa tilanteessa. Tappouhkauksia puhelimen päässä jakeleva mies? Äkkiä pois! Koska sitä en osaa tehdä, en voi kertoa kenellekään.

Voin sanoa, että tunnen surua edellä mainitun kaltaisista väkivallan uhkauksista, mutta siltikin näen tutun ihmisen niiden takana. Sitä ajattelee kuitenkin niin, että hänellä oli vain huono päivä ja mitä sitten jos hän nyt tuollaisia sanoo humalassa kun hän yleensä muuten on ihana. Tämä taitaa olla se sudenkuoppa, johon väkivaltaisissa suhteissa olevat naiset putoavat. On niin paljon helpompaa kuvitella antavansa anteeksi ja jatkaa tutun ihmisen kanssa, kuin irtautua ja olla yksin. Pientä (henkistä) väkivaltaa kestää, kunhan ei tarvitse olla yksin. Voin jopa nyt kirjoittaa, että entiseni on oikeasti mainio ihminen, hauska ja pääasiassa rauhallinen. Hän ei vaan osaa kontrolloida itseään humalassa ollessaan. Kaikki olisi hyvin, jos tätä yhtä asiaa ei olisi. Siksi minä kai haluan olla hänen kanssaan.

Aika makaaberia ja selkärangatonta. Pidän itseäni vielä varsin vahvana ja itsepäisenä naisena. Ehkä sitä olenkin, kaikessa muussa kuin rakkaudessa. Kaipaan niin paljon rakkautta ja huomioimista, että siedän jopa edellä mainittua käytöstä saadakseni – niin mitä? Ihmisen elämääni, ihmisen, joka ei tunnu edes välittävän, olenko elossa vai kuollut.

Oli kerran lapsi, jonka murhamies julmasti surmasi. Tämä lapsi oli viaton kuolemaansa, kuten oli siihen luonnollisesti syytön hänen perheensäkin. Silti perhe joutuu kärsimään syvimmän taakan, lapsen menetyksen. Tämä lapsi oli entiseni sisarus. Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta voisi selvitä ilman että tulee edes vähän hulluksi? Olen myös tajunnut, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan koko jutusta, sillä tapaus jatkuu niin kauan kuin perheen yksikin jäsen on tarinaa kertomassa. Lapsen kuolema lienee pahimpia asioita maailmassa.

Olen pitänyt tarinaa siitä asti mielessä, kun olen asiasta kuullut. Potilaisiin ja yleensäkin ihmisiin suhtautuminen muuttui, koska kenenkään potilaan tragedia ei mielestäni vetänyt vertoja entiseni perheen tarinaan. Huomasin, että omat ongelmani kutistuivat. Arvostukseni entistä kohtaan kasvoi äärettömästi, koska kaikesta huolimatta hän oli elämässään päässyt eteenpäin, opiskellut, tehnyt töitä, seurustellut, hankkinut kavereita. Aloin miettiä ihmisten puhetta ajautumisesta huonoille teille syinä huonot lähtökohdat elämässä. Ja aloin suhtautua siihen teoriaan epäilevästi, koska entiselläni jos kellä on ollut surua elämässään vaikka muille jakaa, ja silti hän ei ole jättänyt kouluja kesken ja ajautunut huumekauppiaaksi kaduille.

Mutta miten on hänen tunne-elämänsä laita? Miten hän suhtautuu ryppyihin rakkaudessa? Elämän kriiseihin? Niihin hän ei osaa suhtautua, siinä se. Ratkaisu on juominen, juominen ja välillä humalassa riehuminen. Seuravana päivänä hän ei muista mitään eikä siten ole omasta mielestään velvollinen tuntemaan syyllisyyttä tapahtuneista asioista. Entiseni suorastaan vihaa ajatusta, että jonkun ihmisen myöhempiä tekoja selitetään aiemmilla suruilla. Ainakaan itse hän ei halua kuulla, että jokin asia johtuisi perheen aiemmasta menetyksestä. Mutta se selitys on usein ainut, jolla minä voin yrittää hyväksyä hänen asenteensa minua kohtaan.

Taitaa olla kuitenkin niin, että elämän tragedioista ei selviä kolhuitta. Joko ne kolhut osuvat itseen tai sitten niitä aletaan jaella muille.

Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

2009-02-16T22:47:00.005+02:00

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.

(T)yöelämää

2009-02-02T01:05:00.004+02:00

Viime aikoina tapahtunut: entisen kanssa vanhan lämmittelyä sekä uusia miesehdokkaita.

Muistan, kun syöpätautien lääkäri sanoi, että joskus käy niinkin että syöpää sairastavan puoliso jättää tämän syöpää sairastavan. Eikä varsinainen syy mitenkään välttämättä (tietenkään) ole toisen ulkonäön muuttuminen syöpähoitojen vuoksi vaan pelko sairaudesta. Puolisossaan kohtaa yhtäkkiä sen, mitä on itse pelännyt. Elämän rajallisuuden, elämän loppumisen. Menettämisen.

Ottamatta kantaa siihen kuinka monisyinen tuollainen ratkaisu on – eroaminen dramaattisen sairauden tapahtuessa – tulin ajatelleeksi tuota kommenttia omassa eromelskeessäni. Vaikka minä tulinkin jätetyksi, en voi sanoa olleeni suoraselkäinen ja rohkaiseva kun kuulin entiseni vanhemman vakavasta sairaudesta. Oikeastaan siitä alkoi prosessi, jota en osannut itse käsitellä mielessäni. Olin kohdannut oman suuren pelkoni, läheisen ihmisen sairauden, johon hoitoja ei suuremmin ole. Entiseni vanhemmat eivät ole minulle läheisiä, koska en heitä erityisemmin tunne. Mutta tämä sairastunut oli kuitenkin entiseni vanhempi. Sillä tavalla se kosketti minuakin.

Olisin halunnut olla juuri se, joka osaa lohduttaa oikein ja sanoa juuri oikeat sanat. En tainnut olla kumpikaan. Yritystä minulla silti oli, vaikean alun jälkeen. Eron jälkeen en ole sanonut tai kysynyt aiheesta sanallakaan. Jotenkin alitajuisesti päätin, että asia ei minulle kuulu eikä minun osallisuuteni keskusteluun lohduta ketään. Eron jälkeen loukkaannuin muutenkin entiseni toimintatavoista ja päätin etten enää jakele sympatiaa sinisilmäisesti.

Entiseni on edelleen entinen, koska erosimme. Olemme nähneet joitakin kertoja, sitä useammin puhuneet. Emme seurustele, mutta entiseni mielestä kaikki välillämme on mahdollista enkä siten saisi ajatella olevani sinkku. Kaikki tämä on herättänyt ristiriitaisia tunteita minussa. Ennen kaikkea: tällainen ryöpytys, nöyryytys ja kohtelu – ja sitten kaiken pitäisi olla kuin ennen? Mies kyllästyy, jättää ja sitten kun yksinäisyys kyllästyttää, nainen kelpaakin takaisin? Ei käy.

Työpaikalla on romanssia ilmassa. Luulin, että flirttailu ja toisen katseleminen kuuluu vain yöelämään. En oikein tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. No, siellä on mies, joka joko nauttii saadessaan minut punastumaan tyttömäisesti tai sitten on oikeasti kiinnostunut tutustumaan minuun paremmin. Katseita ja hieman vihjailevia puheita. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia? Flirttailu imartelee minua ja tuntuu hyvältä. Vaikkakaan en tiedä vielä, kuinka tosissaan sitä työpaikallamme esitetään. Ehkä se on vain piristystä kaikkien päivään, olematta mitenkään vakavaa tai oletettavaa että johtaisi johonkin. Oikeastaan edes edes halua, että se johtaa mihinkään. Koska silloin olen valinnan edessä. Ja valintojen tekemisessä olen huono. Ja mitä tapahtuu entiselleni ja minulle? Olemmeko enää koskaan "me"? Tuntuu typerältä, että joskus välillämme oli suuriakin unelmia ja haaveita. Häviävätkö ne muka noin vain? Häviääkö rakkaus koskaan? Vai vaihtaa kohdettaan, niin kuin jossakin sanonnassa lausutaan.

Entiseni on elämäni suuri tähti, mutta hyvin hankala sellainen. Koko seurustelun idea tuntuu vaikealta entisenkin kanssa tällä hetkellä. Mikään ei voita erikoisia baarikeskusteluja mitä erikoisempien ihmisten kanssa, mutta en kaipaa mitään sen jälkeen. En kaipaa yöseuraa tuntemattomasta. Lähden mielelläni yksin kotiin. En voi kuvitella seurustelevani taas. Mitä siitä tulisi? Ja mitä, jos saan taas siipeeni? Toisaalta, yksinolo alkaa aina ahdistaa jossakin vaiheessa.

Baarissa meitä oli viimeksi mukava seurue. Keskustelua riitti, ja ihmisiä. Erikoisia tarinoita ja juttuja. Naurua ja unohdusta kaikista arkisista velvollisuuksista. Mikä olisi rentouttavampaa! Mutta miksi miehiä riittää ympärillä silloin, kun on puoliksi varattu? Ja mihin ne katoavat, kun on ihan yksin?

Käytöstapoja ja niiden puutteita

2009-01-17T18:37:00.004+02:00

Olin pukuhuoneessa riisumassa hikisiä urheiluvaatteitani ja jo puolialaston, kun tajusin että takanani seisoo kireän oloinen nainen, ilmeisesti suihkuun menossa koska hän oli verhoutunut vain pyyheliinaan. Astuin sivullepäin ja annoin hänelle tietä. Hän ei sanonut mitään. Mielessäni mietin, kuinka vaikeaa näköjään voi olla avata suutaan ja sanoa asiansa ihan ääneen. Suomalaisten ärsyttävään keskustelutaitojen ja sosiaalisten tilanteiden hallinnan puutteeseen törmää vähän väliä ja itsekin siihen varmasti joskus kulttuurikasvatuksen myötä sortuu.

Olen törmännyt myös opettajiin, joiden pedagogiikan opinnot ovat jääneet pahasti kesken. Näin aikuisena sellaista himmeää opettajaa ei voi kuin sääliä, mutta nuorempana tällaisen ihmisen väärä murjaisu saattoi olla kohtalokasta. Tuntuu myös nihkeän konservatiiviselta pidättäytyä suomalaisuuden ytimessä ja harjoittaa opetustaitoa, jonka ideaan kuuluu oppilaiden nöyryytys. Suomalaisissa opinahjoissa ei tunneta todistettua faktaa, että ihminen oppii, kun oppimisessa on mukana iloa.

Lääkiksestä jää kasa muistoja inhottavista opettajista. Vanhat lääkäriopettajat, nuo kovapintaiset norsut, tuntuvat uskovan siihen mantraan, että jos tentistä ei pääse läpi, on tyhmä. He eivät tunne käsitettä ”aikataulullinen ongelma”, jossa opiskelija ei lue tarpeeksi tenttiin nähden. Tietynlaista tyhmyyttä ehkä sekin ettei lue, jos se vain laiskuudesta kiinni on. Omat opiskeluni alkoivat aikoinaan myrskyisästi henkilökohtaisen elämäntilanteeni vuoksi, ja tenttejä jäi läpäisemättä. Myöhemmin tenttini ovat menneet läpi heittämällä. Kyse on vain aikataulusta, kuinka paljon antaa aikaa lukemiselle ja kuinka paljon vapaa-ajalle.

Koulumainen lääkis tuottaa siis aikatauluongelmia, jos yrittää tehdä rästitenttejä jonkun uuden kurssin ohella. Eräässä tällaisessa tenttitilanteessa sain kuulla kunniani erään opettajan taholta koko tenttikansan edessä. En unohda tilannetta enkä sen nöyryyttävyyttä varmaan koskaan. Ajan myötä olen ollut vain harmistunut siitä, etten hämmästykseltäni osannut haukkua häntä, vaikkapa rasvassa käristetyksi ihmissudeksi (lainaus kapteeni Haddockilta).

Normaalit, kohteliaat käytöstavat tuntuvat olevan rapisemassa nykyajan Suomessa. On käsittämätöntä, että pitkään koulutettu erikoislääkäri kehtaa kohdella epäasiallisesti tulevia kollegoitaan. Tai sairaanhoitaja piilovittuilla nuorelle kokemattomalle lääkärille. Mielenkiintoista on, että huonot tavat eivät edistä ollenkaan hyvän työilmapiirin kehittymistä. Lopulta aika monikin kärsii. Eikö kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki olisivat ystävällisiä ja kivoja ja ihania…? En itse kehtaisi koskaan sanoa rumasti työkaverilleni, edustaisipa hän mitä tahansa ammattia. Käytöstapoja ei kaikille ilmeisesti opeteta kotona...

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia. Jos ikävän, moukkamaisen ihmisen tökerö kommentti pilaa päivän, ihanan, ystävällisen ihmisen olemus ja sanat pelastavat kaksi päivää. Joskus töissä tai koulussa on ollut jopa hauskaa. Olen tavannut vain muutaman ikävän potilaan, ehkä osaksi siksi että olen itse jaksanut potilaille olla väsyksiin asti ystävällinen. Lääkärin työ on yhtä ystävällisen naamion asettamista kasvoille. Olen jopa ystävällinen ja rauhallinen silloin, kun potilas alkaa olla kärsimätön. Joskus sellainen lammasmaisuus harmittaa. Miksei voisi sanoa takaisin? Onko oikein, että potilas tulee käyttäytymään epäkohteliaasti toisten työpaikalle? Kotiin tullessa oma emotionaalinen varasto on tyhjä ja tuntuu, että on ollut päivän kynnysmattona, johon muut pyyhkivät päällimmäiset liat pois. Silloin ei jää paljon annettavaa niille, jotka kotona ovat. Kuinkahan monen lääkärin puoliso kärsii siitä, ettei saa riittävästi huomiota kumppaniltaan…?

Valmistumiseen liittyvä ahdistus on nyt korkealla. Mielessäni hiipii ajatus, että enhän minä oikeastaan edes haluaisi olla lääkäri. Kaikki asiat tuntuvat vaikeilta, koko lääkärin työ hallitsemattomalta ja tuskallinen tietoisuus tiedon määrästä, jonka kannattelu kohta asetetaan taakakseni. En tiedä olenko väärällä alalla, vai onko normaalia, että valmistumiseeni ei liity innokasta paloa työelämään vaan lähinnä ahdistusta? Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja välitän heistä, joskus liikaakin. Siksi koen lääkärin roolin raskaaksi: jään miettimään potilaan asioita ja murehtimaan vaikka asiat pitäisi osata ottaa työnä. Jossain vaiheessa väsyn ja alan nähdä jokaisen potilaan kuormittamassa tunteitani. Ja kun tarpeeksi väsyy, alkaa potilastyö tuntua ylivoimaiselta.

Lääkiksessä ei anneta minkäänlaista koulutusta omien tunteiden käsittelyyn. Se on outoa, koska työtä tehdään pitkälti oman persoonan kehyksissä muiden ihmisten kanssa. Onhan sekin todistettua, että paranemisessa on suuri merkitys psyykkisillä tekijöillä. Siis esimerkiksi sillä, kuinka luotettavan, turvallisen ja huolta pitävän vaikutelman lääkäri potilaalleen antaa. Millainen on lääkäri, joka on stressaantunut ja väsynyt?

Joulun yli- ja alisyöminen

2009-01-03T01:31:00.006+02:00

Eksyin joulun aikaan syömishäiriöisten blogeihin ja päätin, etten enää koskaan lue niitä. Kuulostaa todella ahdistavalta, että elämä kaatuu yhteen pipariin. Joulu taitaa olla varsin haastavaa aikaa syömishäiriöiselle.

Olin aikoinaan sellainen lapsi, joka enemmän taipuu pyöreyteen kuin hoikkuuteen. Lapsesta asti opin kadehtimaan laihoja ystäviäni ja pitämään syömistä pahana asiana. En kuitenkaan ollut lihava. Nykyään näkee lapsia, jotka painavat todennäköisesti enemmän kuin pieni aikuinen. Enkä syyttäisi lapsia: makea onkin ihanaa ja sitä voisi syödä mielin määrin. On aikuisen tehtävä pitää syömiset joissakin rajoissa. Toisaalta, tällaisessa yhteiskuntamallissa ei voi kysyä, miksi ihmiset lihovat, vaan pikemminkin miten tällaisessa maailmassa pystyy säilymään normaalipainoisena? Liikkumaan pitää lähteä yleensä erikseen, hyötyliikunta on satunnaista ja ruokaa ja herkkuja saa joka kulmalta.

Eräässä ikävaiheessa laskin kaloreita, merkitsin kellontarkasti kaikki liikuntakerrat ja laihduin olemalla syömättä. Siitä ajasta on jäänyt mieleeni ihmeellinen kurinpito: kaikki elämässä oli mittaamista ja itsensä tarkkailua ja jonkin asian tavoittelemista. En saavuttanut sillä mitään.

Nykyään olen heivannut liiallisen tarkastelun elämästäni. Yritän vain olla, nauttia ja elää, koska en enää ikinä ole uudelleen nuori aikuinen. Psykiatrialla näin riukumaisia anorektikkoja, eikä näky ollut kaunis. Ja hoidon otsikko todellakin on psykiatria, joka kertoo millaisen sairauden kanssa painiskellaan. Kaikilla muilla aloilla olen nähnyt lukuisia ylipainoisia ihmisiä ja lelluvia pullukoita, enkä sanoisi sitäkään näkyä kauniiksi. Keskitie, terveys, tasapaino ja kohtuullisuus tuntuvat olevan vaikeasti saavutettavissa.

Joulun jälkeen jumppatunnit pursuavat ihmisiä ja liikuntaohjaaja aloittaa tunnin sanomalla, että rehkitäänpä nämä joulusyömiset nyt pois. Olen sitä mieltä, että elämässä on jotain vikaa, jos ei voi kerran vuodessa muutaman päivän ajan syödä enemmän, ilman että siitä tulee huono omatunto. Ja jos liikunnasta huolehtiminen tarkoittaa vain niitä muutamaa liikuntahetkeä joulun jälkeen, voi saman tien unohtaa käsitteen ”huolehdin liikkumisestani”. Enkä ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun ylisyömisen käsitettä. Miten joku voi syödä ruokaa enemmän kuin on nälkä? Jouluruoka sinänsä tuskin lihottaa ketään, toisin kuin ah niin ihana joulusuklaa.

Itse rakastan herkkuja ja toisaalta rakastan liikkumista. Hermostun, jos en pääse purkamaan energiaani jonnekin. Rakastan liikuntaa, jolloin hikoilen vaatteeni märiksi ja jonka jälkeen tunnen olevani aivan loppu ja kuitenkin täynnä virkeyttä ja pirteyttä. Liikkuminen oli joskus aiemmin enemmänkin pakkomielle, mutta nykyään jos laiskottaa, laiskottelen, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Olen koko opintojeni ajan pitänyt huolen siitä, että ehdin aina liikuttamaan itseäni, vaikka joka päivä ja vaikka olisi kuinka monta sivua lukemista (tai lukematta). Luulen, että sen päätöksen myötä olen jossain määrin järjissäni valmistumassa. Eihän lääkistä muuten kestäisi.

Näin joulun aikaan entistäni. Meillä oli yllättävän mukavia keskusteluja. Olen ollut yksinäinen, mutta ilmeisesti eroamisprosessi käy alitajunnassa koko ajan, vaikka illat kuluisivatkin itkeskellen ja selviytymistaistelua käydessä. Sillä niin mukavaa kuin entiseni tapaaminen olikin, tajusin, että yksin ollessa on oppinut omat etunsa hyödyntämään. Enkä niistä helpolla irti päästäisi. Enkä toisaalta kaipaa yhtään niitä hankaluuksia ja vaikeuksia, joita seurustelu-nimikkeen asettaminen suhteelle tuo. En jaksa riitelyä, en jaksa arvuutella toisen tunnelmia, jos hän ei itse puhu, en jaksa pelätä alkoholin vaikutuksia, en jaksa katsella tupakointia. En jaksa olla se tyttö, joka ei tiedä missä mennään, se jonka täytyy olla varpaillaan, jotta kaikki olisi mallillaan.

Kerroin ajatukseni ääneen, ja totesimme yhtä matkaa, että seurustelu on todellakin kauheaa, hirveää ja kamalaa, ehkä välillä ihan kivaakin. Mutta kahden ihmisen välinen ystävyys muuttuu peruuttamattomasti, jos he alkavat seurustella. Suhde vakavoituu, tulee varmemmaksi, mutta samalla siihen ja siten siinä oleviin ihmisiin aletaan ladata kauheita odotuksia. Onko hän varmasti minun? Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? Voiko hän jättää minut? Miksei hän kosi? Milloin menemme kihloihin? Muutetaanko yhteen? Menemmekö me koskaan naimisiin? Pitääkö lapsia hankkia? Milloin lapsia pitää hankkia? Rakastanko minä tuota? Jaksanko minä pelkästään tuota ihmistä koko ikäni?

Saakohan noihin kysymyksiin lopulta koskaan rehellisiä vastauksia? Edes itseltään?

Joulun 10 tyhjää lahjaa

2008-12-23T11:27:00.003+02:00

Olen todella yksinäinen. Joulujuhlat on kohta, mutta se ei merkitse oikeastaan mitään. Olen lomalla, ja minulla on liikaa aikaa, liikaa yksinäisyyttä, liikaa tilaa ajatella ja todeta tilanne.

Olen yksin.

Minua ei kutsuta vieraaksi joulupäivälliselle kenenkään kotiin. Jouluaamuna herään yksin. Lattia on kylmä kun varpaat koskettavat sitä, sisällä on hiljaista, keittiö on tyhjä. Kukaan ei ole toivottamassa hyvää joulua ja halaamassa minua ja kuiskaamassa korvaani ”onneksi minulla on sinut”. Huomaisiko kukaan, jos lakkaisin vain olemasta?

Luulen alkavani masentua. Annan periksi, koska en pysty muuhun. Olen ihan väsynyt koko ajan. Hienosti ovat tähän asti nämä vuodet menneet ja masennus pysynyt etäällä. Vai olenko vain surullinen? Kuuluisa fraasi menee niin, että elämässä on vastoinkäymisiä. Paskat. Kuka senkin keksi? Ei tällainen paha olo voi kuulua ”normaaliin, hyvään elämään”. Jos olen oikein sarkastinen, on mielenkiintoista miettiä, onko tämä fysiologinen tila vai silkkaa sairautta – masennusta. Kuinka paljon voi itkeä, että se on vielä normaalia? Kuinka puristavalta voi rintakehällä tuntua, ettei se vielä tapa? Mihin päättyy asiaankuuluva sureminen ja mistä alkaa masennus?

Masennusta luokitellaan muun muassa niin, että alakulo ja mielialan lasku pitkittyvät. Toisaalta, lääkärin käsikirjan mukaan masennuksella voidaan tarkoittaa ”normaalia, usein menetyksiin ja pettymyksiin liittyvää hetkellistä tunnereaktiota”. Masennus on siis vain termi, eikä vielä edellytä mitään. 10 keskeisintä masennuksen oiretta ovat seuraavat:

1. Masentunut mieliala (Erittäin),
2. Mielihyvän ja mielenkiinnon menetys (Mikään ei tunnu miltään),
3. Uupumus (Kaikki tuntuu raskaalta ja työn takana olevalta),
4. Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys (Miksi tulin jätetyksi? Mitä jos en kelpaa enää kenellekään? Mitä jos taas tulen jätetyksi? Mitä jos en enää uskalla seurustella?),
5. Kohtuuton itsekritiikki tai perusteeton syyllisyyden tunne (Tätä en sentään allekirjoita),
6. Toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös (Tällä hetkellä paha olo tuntuu niin kipeältä, että kuolema-ajatukset ovat pinnalla koko ajan. Olisiko oikeasti helpompi kuolla pois?),
7. Aloitekyvyttömyys, päättämättömyyden tai keskittymiskyvyttömyyden tunne (En saa mitään aikaiseksi),
8. Psykomotorinen hidastuneisuus tai kiihtyneisyys (Enpä usko),
9. Unihäiriö (Jep, nukahtamislääkkeet ovat jälleen käytössä),
10. Ruokahalun ja painon muutos (Ruoka ei maistu eikä syöminen kiinnosta).

”Masennustilan diagnoosi edellyttää neljän edellä esitetyn oireen esiintymistä yhtä aikaa ainakin kahden viikon ajan, lisäksi on oltava ainakin kaksi kolmesta ensimmäisestä oireesta.” Rastitan itselleni siis masennustilan diagnoosin. Mitä sitten? Ei se ketään kiinnosta.

En tiedä, mikä auttaa kun tuntuu oikein pahalta. Yksinäisyyttä ja tuskaa ei saa pois millään. Ainakaan nopeasti ja helposti. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa yrittää tehdä itselleen jotain, että joku alkaisi kuunnella. Sitähän nuorten naisten harrastamat viiltelyt yleensä ovatkin: hätähuutoja, että joku huomaisi. Joillakin se itselleen tekeminen vaan menee liian pitkälle ja tuleekin loppu, vaikka elämällä olisi voinut olla toisenkinlainen suunta. Rakkaat ystäväni ovat muualla, eikä heitä voi vaivata puhelimen päässä joka viikko omilla suruillaan. Voin vain kuvitella, miltä kuulostaa eronneen loputon sureminen ja itkeskely langan toisessa päässä. Ystävien kanssa oleminen parantaa yleensä oloa, mutta usein vain sillä metodilla, että täyttää aikansa tekemisellä ja sillä, että ei ole yksin. Minulla on usein kavereidenkin joukossa olo, etteivät he tunne tai tiedä minua. En jaksa alkaa selittää, koska tarina on liian pitkä. Olen huomannut, etten ole nauranut sydämeni pohjasta pitkiin aikoihin.

Kaipaan kotiini elämää. Ovatko nämä niitä hetkiä, kun ihmiset a) hankkivat kissan / koiran / muun lemmikin b) lähtevät ulkomaille kauas kaikesta? Itse arvioin tällä hetkellä kummankin vaihtoehdon realistista mahdollisuutta. Tuntisinko itseni uuden tähtitaivaan alla kuitenkin vain entistä yksinäisemmäksi?

Jos se ei tapa, se vahvistaa. Täyttä paskaa, oikeasti se menee näin: Jos se ei tapa, se tuntuu helvetin tuskalliselta. Yritän rakentaa vielä joulumieltä. Vaikka ymmärrän hyvin, että jouluisin itsemurhapiikit nousevat. Onko karskimpaa olla yksin jouluna, joka on perhejuhlien kuningas ja kaupoissa ihmiset tungeksivat ostamassa lahjojaan rakkailleen? Minä en ole sentään ypöyksin, mutta siltä se tuntuu. Joulupäivällinen kotona sukulaisten kesken ja utelut miksi olen yksin. Yksin, yksin, yksin…

Nettitreffit vs. baarituttavuus vs. yksinäisyys

2008-12-16T22:20:00.003+02:00

Olin viikonloppuna baarissa. Puin itselleni tummaa (miksi?) ja alle niukkaa, meikkasin silmäni kauniiksi, avasin hiukseni ja yritin saada asenteeni pirteämmäksi. Yökerhossa oli tupa täynnä. Vaeltelin ympäriinsä, yritin juoda itseni humalaan. Jossain vaiheessa pysähdyin paikalleni ja mietin mitä helvettiä minä täällä teen. Seisoin siinä lasi kädessä masentuneempana kuin koskaan. Yksinäisempänä kuin koskaan, vaikka ympärilläni oli kenties satoja ihmisiä.

En vain tiennyt, mitä minä niillä kaikilla ihmisillä tekisin? En ole koskaan ymmärtänyt baareja tai yökerhoja seuran hakupaikkoina. Yökerhoon mennään näyttäytymään ja etsimään katsekontakteja, juomaan, tanssimaan, humaltumaan, kuluttamaan vapaailtaa. Sänkyseuraa sieltä varmasti saisi, mutta vaikea kuvitella, että mitään muuta pysyvämpää.

Yleensä baareissa on hauskaa, ainakin jos on kavereita joukossa. Ystäväni raahasivat minut mukaansa, mikä toki oli parempi juttu kuin jäädä yksin kotiin. Loppuillasta lähdin yksin pois, apeana ja tylsistyneenä. Kaverini olivat kai jo tahoillaan tutustumassa intiimimmin uusiin tuttavuuksiinsa. Baari-illat menevät yleensä saman kaavan mukaan. Jonotetaan, juodaan, kerrotaan väsyneitä vitsejä, yritetään huutaa melun läpi, nauretaan, juodaan lisää, katsellaan ympärille, lähdetään kotiin. Välillä on ikimuistoisen hauskaa, välillä tylsääkin tylsempää.

Sunnuntaina ahdistus koetteli vielä kovemmin. Tein myönnytyksen, ja totesin, että yhden yön suhteille on tässä maailmassa paikkansa. Ehkä ne vähentävät sunnuntain tuomaa yksinäistä ahdistusta, vaikka sitten valheellisesti. Olen niin kiltti tyttö, etten ole koskaan lähtenyt baarista uuden tuttavuuden luo harrastamaan seksiä. Jatkoille olen sentään lähtenyt. Nyt olisi tarvittu edes sellaista.

Nykyään seuran hakeminen netistä on jo arkipäivää, mutta joitakin vuosia sitten sitä piti vielä perustella. Ikään kuin baarissa promilleissa hyöriminen ja samaan sänkyyn päätyminen kenen tahansa kanssa ”kunhan se on vastakkaista sukupuolta” olisi jotenkin fiksumpaa ja normaalimpaa, kuin selata vapaa-ajalla netistä seuranhakupalstoja ja vertailla ihmisten kirjoittamia kuvauksia itsestään. Kyllähän niihin lauseisiin taitaa törmätä vieläkin ”saan kyllä seuraa muutenkin, mutta haluan kaikki verkot vesille” tai ”en kyllä usko, että netistä mitään voisi löytää”. Miksi tuollaiset ihmiset silti siellä netissä seuraa hakevat?

Netin käyttö lienee ainakin Suomessa arkipäiväistä jo suurimmalle osaa kansaa. Nettitreffien surffailu ei kerro, että henkilö olisi epäsosiaalinen, kuvottava ja ruma hylkiö, vaan ehkä hän vaan todella heittää kaikki verkkonsa kaikille vesille. Ja ehkäpä hänellä on myös parempaakin tekemistä kuin notkua baareissa kaikki vapaaviikonloppunsa.

Molemmissa on huonot puolensa. Baareissa käyminen vie aikaa, sinne pitää laittautua (ainakin ne kotiverkkarit täytyy vaihtaa) ja aikaa kohti suhteutettuna uusien, potentiaalisten ihmisten tapaaminen ei ole määrältään tehokasta. Netissä taas seuranhakijoita on lukemattomia, ihmisistä ei tiedä kuitenkaan paljon mitään, koko ensivaikutelma ihmisestä puuttuu. Kuva ei kerro lopulta paljonkaan, jos sellainen ihmiseltä löytyy hakuilmoituksesta. Enemmänkin suhtautuisin arveluttavasti hakijoihin, jotka pyytävät vastapuolen kuvaa ennen kuin yhtäkään kysymystä on asetettu pöydälle. Mitä se kertoo ihmisestä? Jos ihmisellä ei ole ongelmaa ulkonäkönsä kanssa (tarkoittaen mitä tahansa ongelmaa, fyysisestä epämiellyttävyydestä psyykkiseen epävarmuuteen itsestään), hänellä ei ole tarvetta heittää kuvakeskustelua ensimmäisenä tiskille. Ja niin, fiksu ihminen on myös kaunis.

Kaikesta huolimatta, en ole hakemassa seuraa enkä ole nyt käynyt nettitreffeillä. Jonkun tuntemattoman osoittama kiinnostus vaikkapa baarissa saa minut vain perääntymään. Tunteet ovat käyneet aallonpohjalla, ja sieltä täytyy ensin selvitä yksin ylös ennen kuin lähtee uusiin pyörteisiin. Tyhmää on se, että on yksinäinen, mutta ei silti jaksa tai halua tavata uusia ihmisiä, vaikka juuri sellainen tapaaminen voisi siirtää kelloa eteenpäin ja helpottaa erosta selviytymistä kertaheitolla.

Ehkä tällä hetkellä voisin keskittyä vain Joulun odotukseen, se kun tuntuu tulleen lähemmäksi ihan huomaamatta.

Väkivaltainen rakkaus

2008-12-12T00:00:00.003+02:00

Entiseni joi tavatessamme liikaa, töni minua, heitti minut vasten seinää, otti kiinni minusta ja uhkasi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja surulliselta. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

Entiseni ei ole koskaan lyönyt minua. Hän on repinyt minua hiuksista, tarttunut minuun kovaotteisesti, heittänyt päin seinää, painanut päätäni tyynyyn, potkinut lattialla, uhannut lyödä, uhannut hakata, uhannut tappaa minut.

Mutta hän ei ole lyönyt minua. Se on ilmeisesti kantava argumentti sille, ettei mies ole väkivaltainen. Niin ainakin entiseni aina sanoi.

En ole koskaan aikaisemmin suhteissa joutunut kokemaan väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja herätti kysymyksiä. Voiko tällaista tapahtua? Miksi näin tapahtuu? Miksi niin ihana ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle noin? Hyväksyisikö hän, jos joku tuntematon kadulla hakkaisi minua?

En ole kertonut tapauksista kuin yhdelle kaverilleni. En halua, koska olen tiennyt vastauksen: ”Jätä se!” Ja sitä juuri ei haluaisi kuulla, koska mies on tuttu, ihana, useimmiten turvallinen ja mukava. Vain välillä hän suuttuu liiaksi. Ja ainahan riidoille on kaksi syypäätä vähintään. Tuntuu myös häpeälliseltä olla heikko nainen, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Tuntuu pahalta, ettei osaa etsiä itselleen arvoistansa seuraa. Ja joskus sitä valitsee mieluummin uhkailun silloin tällöin sen sijaan, että heittäytyy tyhjään yksinäisyyteen.

Toki ymmärrän, ettei suhteessa ole järkeä, jos kumppaniin ei voi luottaa. Jos luottamusta ei ole, oikeastaan millään muulla asialla ei ole enää merkitystä.

Eroaminen on kuolemista. Kulunut aika on mennyt itkien ja pahaa oloa tuntien. Eräs ystäväni on ollut ihana enkelini, joka on pitänyt minua pinnalla. Olen jutellut hänen kanssaan tuntikausia, toivottavasti en liikaa häntä rasittaen ja myös häntä kuunnellen. En tiedä, miten koskaan voin kiittää häntä tuesta tarpeeksi.

Silti, erotessa putoaa yksinäisyyteen. Kaverit ovat kavereita ja elävät omaa(kin) elämäänsä. Kaikki täytyy lopulta rakentaa itse: päiväjärjestys, suunnitelmat, vapaa-aika, tulevaisuus. Alussa niitä ei jaksa edes ajatella. On vielä rajamailla, entistä suhdetta ei ole, mutta sinkun imagokaan ei heti istu ylle. Toisaalta juuri uusien ihmisten tapaaminen veisi ajatukset välillä muualle, juuri silloin kun on vaikeinta uusia ihmisiä lähteä katsomaan.

Olen itkuherkkä ja tällaisessa tilanteessa tuntuu, että katselen maailmaa samein silmin koko ajan. Ihmisten ystävällisyys nostaa tunteet pintaan ja tekisi mieli huutaa: ”Halaa minua!”. Eräs hoitaja taputti minua olkapäälle ja vastasi minun kysyessäni eräiden papereiden paikkaa, että ”Älä sinä siitä huolehdi, minä teen sen, sinulla on tarpeeksi muitakin murheita mietittävänä.” Vaikka hän esitti kommenttinsa täysin tietämättä erotilanteestani ja tunnemylläköistäni ja kenties jotain muuta asiaa tarkoittaen, tunsin iloa siitä, että joku välittää sittenkin.

Kirjoittaminen on terapiaa. Mitä enemmän rivejä, sitä enemmän paha olo poistuu minusta. Ainakin hetkeksi.

Väkivaltaa en ymmärrä. Olen joskus entiseltäni kysynyt syytä hänen käyttäytymiselleen. Hän on joko kieltänyt koko tapahtuman, tai sitten syyttänyt minun ärsyttäneeni häntä tarpeeksi, niin että hänen hermonsa ovat pettäneet. Mutta ei väkivallalle ole kelpoa selitystä. Koskaan. Kuinka usein väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat syystä, että jonkun hermot pettävät? Minä ainakin tiedän yhden tapauksen.

Aina vierelläsi

2008-12-09T19:42:00.004+02:00

Näin viikonloppuna entiseni. Oikeastaan en olisi häntä halunnut nähdä, sillä kun en näe häntä, alan oppia olemaan yksin. Kun tapaan hänet, muistan kaiken ja käyn uudelleen läpi ikävät tunteet. Olin etukäteen päättänyt, että en aloita takaisinpalaamisitkuja, en jää roikkumaan enkä ala kertoa kuinka surullinen olen ollut.

Edeltävästi olin ollut huolettomana humalaisena kaupungin yössä. Oli kyllä hauskaa. En muistanutkaan, kuinka terveellistä on välillä unohtaa taakat ja vain pitää hauskaa. Enkä muistanut, kuinka hyvältä tuntuu mieheltä saatu huomio. Eräs mies olisi halunnut sinnikkäästi lähteä kanssani yöjuhlia jatkamaan. Vaikka olin humalassa, käännyin kannoillani ja astuin kotiini yksin. Juhlameikit valuivat pois kasvoja pestessä, baarivaatteet jäivät lattialle ja pujahdin suihkunraikkaana yövaatteisiini ja omaan sänkyyn. Mietin, miksi en ottanut ketään viereeni? Se olisi ollut näköjään noinkin helppoa. Ja olisin kyllä kaivannut lämmintä kylkeä, jonka viereen nukahtaa. Mutta uusi ihminen, uusi suhde, uudet ongelmat ja kaikki alusta - aivan liian monimutkaista nyt.

Tapauksen johdosta mielialani oli taas korkeammalla ja itsetuntoni hiukan parempi. Kysyin entiseltäni kuulumiset ja vastasin itse samaan kysymykseen voivani mainiosti ja että minulla menee hyvin. Kerroin, ettei kauaa näköjään tarvitsisi seuran perään haikailla, ja havaitsin entiseni kasvoilla hienoisen pettymyksen ilmeen.

Kaikki olisi ollut mainiota, jos ilta olisi päättynyt tuohon ja minun lähtemiseeni omaan kotiini. Se olisi ollut kahden fiksun aikuisen ystävällinen tapaaminen. Mutta se olikin sitten jotain muuta.

Sydämeni särkyi, mutta ei itseni takia, ei sen takia että tulin jätetyksi. Rakas entiseni, liian paljon kovia kokenut. Hän kertoi toisesta vanhemmastaan, jonka vointi on taas huonompi. Entiseni silmäkulmassa oli kyyneleitä, kun hän sanoi, että jos haluan sinne mennä, se täytyy tehdä pian. Halasin häntä, silittelin häntä, pidin häntä sylissäni sängyllä. Juttelin ja lupasin, ettei hänelle koskaan käy pahasti. Sanoin, että hänen vanhempansa varmasti haluaisivat nähdä hänet iloisena eikä surullisena. Sanoin, että olen aina mukana, kävi miten kävi.

Miten lohduttaa? Olen nostanut itsekin kädet ylös, mutta vain mielessäni. Vanhemman menettäminen melko nopeasti sairauteen kuulostaa ahdistavalta ja pelottavalta. Miten lohduttaa, kun lohtua ei voi paljon antaa? Auttaako lähellä olo, juttelu, halaaminen? Mitä jos toista pelottaa oma tulevaisuus?

En voi myöskään olla miettimättä, eikö entiselläni ole jo rankkoja elämänkokemuksia liiaksikin. Miksi hänen pitää joutua kokemaan niitä?

Ilta venyi yöhön ja entiseni jatkoi juomista. Aamuyöllä lähdin kotiini, mustelmilla. Ja siksi vihasin itseäni, etten ole hakeutunut johonkin rauhallisempaan seuraan. Samalla tunsin syyllisyyttä lähdöstäni. Humalaisen jättäminen yksin on aina riskialtista. Tunsin surua sairaasta vanhemmasta.

Entiseni kertoi eron jälkeen nukkuneensa jonkun naisen vieressä. Tulipa paha mieli. Ja miksen itse tehnyt samaa, vaikka tilaisuus oli polvillaan edessäni? Ja miksi entiseni vastaavassa tilanteessa teki niin? Hänen sanoin, eron jälkeen kaikki on sallittua. Niinpä niin.

(Kuollut) potilas aiheuttaa (ammatinvalinta)tuskaa

2008-12-03T22:48:00.004+02:00

Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.

Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.

Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…

Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.

Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.

Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?

Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.

Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!

Lohdutuksesta surussa

2008-11-26T20:12:00.005+02:00

Entinen soitti eilen yöllä, humalaisena. Se oli ensimmäinen soitto pitkään aikaan sekä ensimmäinen humalainen soitto. Ja eilen oli tiistai-ilta. Juttelin hänen kanssaan ja yritin olla ahdistumatta hänen puheistaan. Mitä tehdä, kun rakas ihminen soittaa ja uhkaa tappaa itsensä, vaikuttaa masentuneelta ja on humalassa ja on kaukana?

Näitä puheluita olen saanut joskus ennenkin, eikä niistä koskaan jää kuin paha mieli ja pelko. En ole koskaan soittanut poliisille ja pyytänyt käymään katsomassa, mutta mielessä sellainen on ollut useammankin kerran. Masentunut läheinen on vaikea kumppani. Kaikki ne tunteet, mitä itsessä herää, jäävät saamatta vastakaikua. Huoli kasvaa äärettömyyksiin, oma avuttomuus ärsyttää. Ketään ei voi lopulta pelastaa itseltään. En pysty olemaan objektiivinen auttaja, vaan lopulta olen aina roolissa, joka ei voi ottaa toisen tarinoita vain itseään koskemattomina asioina.

Jossain vaiheessa alkaa rasittaa, että saa olla vain kuuntelijana eikä toinen tajua ollenkaan miten itsemurhapuheet saavat ympärillä olevat ihmiset reagoimaan. Tuntuu surulliselta, että masentunut ihminen on niin välinpitämätön, ettei hän tajua erotella pahan ja hyvän olon tunteita. Kaikki on samaa harmaata aaltoa.

Antaisin keltaisen, lämpimän auringon, jos voisin. Antaisin hyviä päiviä, iloa ja toivetta ja naurua. Antaisin itsestäni sen ajan, jota pystyn. Antaisin läsnäoloni.

Vähän aikaa sitten eräs ystäväni soitti itkien. Toisen suru on aina vaikea kohdata. Ystäväni kärsii masennuksesta. Toisen itkuun ei ole helppo reagoida: ei ole sanoja. Juttelimme pitkään, masennuksesta mutta ennen kaikkea kaikesta muustakin. Alussa minua vaivannut epävarmuuteni koki pienen onnen läikähdyksen tunteen, kun sain ystäväni nauramaan. Se nauru oli pitkästä aikaa piristävintä mitä olen kuullut.

Olen äärettömän huolissani entisestäni. Miehenä hän on ehdottomasti vaikein tapaamani tyyppi. Hän on mukava ja ystävällinen, mutta syvemmällä tasolla lähelle pääseminen tuottaa hankaluuksia. Voin sanoa, etten seurustelun jälkeenkään voi kokea tuntevani entiseni syvintä olemusta. Mutta voiko sitä koskaan kukaan toinen tunteakaan?

Entiseni piti myös huolta minusta, monella tapaa. Huolenpito ilman vaikeita tunneasioita onnistui häneltä, mutta kaikki tunteisiin liittyvä lähtikin käsistä. Vaikeiden asioiden käsittely tapahtui lähinnä humalatilan kautta, jos silloinkaan. Romanttisten tunteiden osoitus onnistui, jos häntä siihen kannustin.

Suurimpana ja vaikeimpana asiana koin ainakin suhteemme aluksi sen, että entiseni oli kokenut sisaruksensa väkivaltaisen kuoleman. En asiaan osaa suhtautua järkevällä tavalla, koska asiassa ei järkeä ole. Tällaisella puolijulkisella blogipalstalla asian ruotiminen on liian paljastavaa, enkä ehkä itse edes osaa kirjoittaa ajatuksiani aiheesta. Aluksi oli liiankin helppoa selitellä toisen tekemisiä menneisyyden tapahtumilla, mutta se todellakin on liian helppoa. Ihmisen elämä rakentuu osista, palasista, hetkistä, tapahtumista, hyvistä, huonoista ja sellaisista, joista ei jälkeenpäin muista mitään. On mahdotonta lopulta myöhemmin sanoa, mikä asia johtuu jostakin ja mikä ei. Ihmiset reagoivat menetyksiin eri tavoin, eikä se kerro varmaankaan surun määrästä vaan luonteesta, tavasta kohdata elämän asiat.

Väkivaltainen kuolema herättää ulkopuolisissa suuria tunteita. Käsittämätöntä vihaa, surua, pelkoa. Kun asiat tapahtuvat lehtien palstoilla, voi aina kääntää sivun ja unohtaa. Mutta kun tragedia tapahtuu todella jollekin läheiselle, avautuu elämästä uusi sivu. Koko maailma kääntyy ylösalaisin, koko totuus tulee lihaksi. Koko se ketju, jonka tragedia vasta aloittaa, purkautuu eteen. Ihmisiä yleensä kiinnostaa tragediat, ainakin jos lehtien otsikoita seuraa. Mutta kun yksi osuu lähelle, niistä ei jaksaisi kuulla ollenkaan. Tuntuu, ettei taidot ja voimat ja ajatukset riitä käsittelemään asiaa. Tapahtunut tuntuu absurdilta, mahdottomalta, väärältä, tukahduttavalta, se pakottaa kysymään mikä elämässä on tärkeää ja mitä elämä ylipäätänsä on.

Edellä oleva teksti on ollut minulle yksi vaikeimmista asioista kirjoittaa, vaikka se ei pitkä kertomus ollutkaan. Ja jos se on minulle, ulkopuoliselle mahdotonta käsittää, en voi edes kuvitella mitä se on omaiselle.

Hei kaveri, mitä sulle kuuluu?

2008-11-18T11:56:00.003+02:00

Juttelin netissä ystäväni kanssa. Keskustelu alkaa ja kysyn kuulumisia. Sitten kysyn miten muuten menee, millaista on töissä, mitä miehelle kuuluu ja naapureille. Ja niin edelleen. Eikä tarvitse edes kysyä. Keskustelu virtaa eteenpäin ja kuulen ystäväni jo kertovan tylsimmistä hetkistään töissä. Ja sitten se päättyy, koska ystävän täytyy lähteä. Tulos: ei edes sitä yhtä selventävintä kysymystä: mitä sinulle kuuluu? esitetä vastapuolelle. En ole hanakka kertomaan omista asioistani ellei joku niistä kysy. En halua mainetta ihmisenä, joka jakelee omia ongelmiaan ympäriinsä, muttei koskaan ota muilta vastaan mitään. Osaan kuitenkin keskustella. Ongelma ei ole koskaan ollut se, että olisin niin hiljainen, että vastapuoli kokisi olonsa kiusalliseksi ja peittäisi hiljaisuuden kaiken maailman jaarittelulla.

Tapaan toisen ystävän kahvilassa. Kysyn kuulumisia ja kerron kuinka hauskaa on tavata. Ystäväni kertoo kaiken mahdollisen työajoista siskonsa koiran ulostusvaikeuksiin. Monta tuntia myöhemmin tiemme erkanevat, eikä ystäväni tiedä yhtään mitä minulle kuuluu.

Miksi ”Mitä kuuluu?” on niin vaikea esittää toiselle? Onko se koulutuskysymys, että osaa myös kysyä ja olla kiinnostunut muistakin kuin omien asioiden kertomisesta? Jos näen ystäviäni, minua ainakin kiinnostaa kuulla, mitä heille kuuluu, miten asiat ovat ja mitä kaikkea on tapahtunut. Senhän takia koenkin heidät ystävikseni.

Pitäisi kaiketi jyrätä päälle ja kovaäänisesti mainostaa oman elämänsä kohokohtia ja suuria vääryyksiä. Sellaisia ihmisiä on, enkä ole koskaan suuremmin viihtynyt heidän seurassaan. Koulussa on ihmisiä, jotka puhuvat melko henkilökohtaisia tarinoitaan luennoilla ja kaikkialla missä ihmisiä vain lähellä on. Tuntuu oudolta tietää jonkun tuntemattoman ihmisen elämästä jotain, jota ei ehkä haluaisi tietää. Suurisuinen tyttö puhuu usein ilmeisesti poikaystävästään. En ole voinut välttyä kuulemasta näitä tarinoita, vaikka niitä tuskin on minulle osoitettu. Olisi erikoista tavata tämä Poikaystävä: täysin tuntematon ihminen minulle ja minä hänelle, mutta minäpä tiedän hänen pikku salaisuuksiaan. Nice!

Onhan keskustelutaito myös koulutuksen puolesta hiottua, vaikkei kohdallani säihkyvintä olekaan. Lääkiksessä nyt oppii kysymään ihmiseltä kysymyksiä toisensa perään ja olemaan kiinnostunut (tai ainakin esittämään kiinnostunutta) toisesta ihmisestä. Siis koulutuskysymys?

Ehkä aidot ystävät ovat niitä enkeleitä, jotka soittavat ja pyytävät kylään ja jakavat elämäänsä muillekin unohtamatta ottaa toinenkin huomioon. Kyläily ja oleilu ja juttelu pitäisi tuoda uudelleen pintaan. Mikään ei piristä niin paljon kuin hyvä seura, hyvät syötävät ja mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä keskustelu ja kiivas mielipiteiden vaihto kuitenkin hyvässä hengessä.

Niin ja mikä joulussa on parasta? Iltayöhön jatkuva keskustelu, taustalla hiljainen musiikki, hiljainen jouluyö ja raukea, rauhoittunut tunnelma.

Pikku naisia

2008-11-14T23:10:00.005+02:00

1800-luvulla eli ihana nainen, joka kirjoitti tarinan. Tarinasta tuli kirja, jonka ovat kenties miljoonat ihmiset lukeneet. Kyseessä on Louisa May Alcott, ja kirja on Pikku naisia.

L. M. Montgomery sekä L. M. Alcott olivat lapsuuteni tähtiä. Olen lukenut heidän kirjojaan useampaan kertaan, sekä nähnyt tv-sarjoja ja elokuvia näistä kirjoista. Rakastuin kirjailijoiden luomaan maailmaan heti. Se toi jonkinlaista turvaa: vaikka olisi miten paha mieli, kirjassa tunnelma ja tapahtumat ovat tietyssä viitekehyksessä eikä nykymaailman pahuudesta ole tietoakaan.

Ei siis ihme, että tällaisena hetkenä palaan lapsuuden viattomuuden ja turvan aikaan. Lainasin Pikku naisia dvd:n, sytytin kynttilät ja kaivauduin viltin alle katsomaan elokuvaa, jonka juonen tiedän ulkoa ja tapahtumat muistan kuin ne olisivat itselleni sattuneet. Louisa on luonut ihastuttavan maailman. Lämpöä hehkuva koti, jossa kukaan ei ole yksin. Äiti, joka Rakastaa ja joka on aina turvana. Sisarusten olemassaolo ja naisten välinen ystävyys. Lumi ja paukkuvat pakkaset ja luonnon jäällä luisteleminen. Joulu, jossa joululla oli joulun merkitys. Hameet, pitkät hiukset ja hyvin puetut miehet. Vanhan ajan yksinkertaisuus.

Minusta on vieläkin surullista, että Beth kuolee. Aikuisena elokuvaa katsoessa näkee toki kaikkea sellaista, mitä ei lapsena tajunnut. Muut sisarukset aikuistuessaan hankkivat miehen ja lähtivät kotoaan. Mutta Beth tykkäsi olla kotona äidin kanssa ja leikkiä nukeilla ja olla omissa oloissaan. Oliko Beth ihan täysjärkinen? Entä päähenkilö, Jo? Oliko hänessä kenties aavistus epävakaista mielialaa tai masennusta? Ja miksei Jo ottanut naapurin Laurieta?? Ymmärtäisikö muka teinityttö, että hyvä ystävyys miehen kanssa katoaa iäksi, jos miehen ottaa rakastajaksi? En usko.

Mutta ei nuo seikat minua häiritse. Pystyn uppoutumaan kirjaan ja elokuvaan vieläkin ja nauttimaan. Kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden tarina säilyy kansien välissä vaikka ulkomaailma muuttuisikin täysin toisenlaiseksi. Elokuvan ajaksi voi unohtaa kaiken.

Hyvän tarinan tunnistaa myös siitä, että se on totta: http://www.louisamayalcott.org/

Sydänverellä

2008-11-12T22:07:00.001+02:00

Ei tämä ollutkaan niin helppoa. Niin vaikea päivä. Luulin, että olisin päässyt helpommalla. Todella paska, yksinäinen ja paha olo. Miten se meneekään, ero tuntuu kuolemalta, mutta ei kuole vaikka sitä toivoisikin.

Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu, että yhteinen aika puhallettiin tyhjäksi tuosta noin vain, kuten myös kaikki se, mitä suunniteltiin joskus. Ja se, että minut jätettiin kylmästi ja välinpitämättömästi. Entiseni ei edes katsonut minuun, sanoi vain pahoja sanojaan ja lähti. En tajua, miten niin voi tehdä? Vaikka haluaisi erota, kai sen voi tehdä toisellakin tavalla, jos on rakastanut toista aikaisemmin.

Yksinjääminen on lamaannuttavaa. Oksettavaa. Voi kun joku tulisi hakemaan ja veisi minut pois täältä.

Puhuin vähän aikaa eilen entiseni kanssa. Keskustelu käsitteli lähinnä pintapuolisesti tapahtumia. Kaipaan edelleen keskustelua, koska en ymmärrä mitä hän teki. Vielä viikko sitten olin siinä vilpittömässä uskossa, että kouluni loputtua muutamme yhteen. Ehkä voisimme alkaa miettiä naimisiinmenoa. Lasten hankinnassa kävimme useita keskusteluja. Välillä ei pitkään aikaan, välillä useammin. En oikein tiedä omaa kantaani vieläkään: vastuu vanhemmuudesta tuntuu valtavalta, enkä tiedä pärjäisinkö siinä tehtävässä. Monesti tuli kuitenkin fiilis, että tässä on se mies, jonka kanssa voisin siinä tehtävässä yrittää olla.

Mutta ne kuvitelmat voin nyt haudata. Eroaminen tuntuu aina vaan pahemmalta, koska jokaisessa suhteessa kuvittelee, että tässä voisi nyt olla sitten se, jonka kanssa nämä parisuhteen merkit toteutetaan. Ja kun omaa ikää tulee lisää, kaikenlaiset mahdollisuudet vähenevät, vaikka uudenlaisia mahdollisuuksia toki tulee samalla tilalle.

Onpas lohdutonta. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin. Pitäisi tehdä kauheasti kaikkea: selviytyä koulun loppumetreillä, hankkia työpaikka, jaksaa nousta ylös. Tällä hetkellä tuo viimeinen asia tuntuu työläimmältä. Entiseni sanoi eilen, että on masentunut. En ole koskaan kuullut hänen sanovan noin, joten se lienee merkittävää. Alunperin, ennen kuin koko eroa oli tapahtunut, aloin jo ajatella, että entiseni toisen vanhemman tilanne vaikuttaa häneen valtavasti. Vaikutti se minuunkin, tietenkin aivan eri tavalla. Mutta päätin olla hänen tukenaan ja yritinkin sitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Olisinpa vähän vahvempi. Aloin jo soitella ja lähetellä surullisia viestejä entiselleni. Ei hyvin mene. Mikä olisi seuraava etappi, johon tähtään ja jonka vuoksi jaksaisin elää? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaista ole. Minulta vietiin kerralla ihminen, johon luotin ja jota rakastin.

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

2008-11-12T18:33:00.002+02:00

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!

Sairauden murehtiminen ja muuta turhaa

2008-11-11T00:21:00.001+02:00

Hieman yllätyin, etten ihan heti romahtanutkaan. Eroaminen sai minut itkemään toki. Lopulta olin itkenyt niin paljon, että päätä särki ja ainoa asia, mitä pystyin tekemään, oli painua nukkumaan.

Sitä ennen näin hyvää ystävääni. Saavuin surkeassa ja sekaisessa mielentilassa, ehkä lähdinkin sellaisessa. Mutta meillä oli hauskaa. Juttelimme myöhään yöhön asti, söimme herkkuja ja minä itkeä tirauttelin elämän julmuutta. Nukahdin kaverin kotiin ja palasin omaan elämääni vasta myöhemmin. En pysty kuvailemaan, kuinka arvokasta on tuntea tällainen ihminen, joka tarjoaa olkapään silloin, kun sitä tarvitsee. Kiitos hänelle.

En asunut entisen kanssa yhdessä, joten olen kuitenkin tottunut yksinoloon. Mikä hämmästyttävintä, koin jonkinlaisen vapauttavan tunteen valtaavan minut kun palasin yksin kotiini. Tuntui, etten ole sidottu mihinkään. Tuntui, että voisin tehdä mitä vaan, lähteä mihin vaan. En ole riippuvainen kenestäkään.

Ajatukset veivät minut vuosien taakse, sellaiseen vapaan naisen elämään, jossa kaikki on vielä edessä ja mahdollista. Jossain odottaa se täydellinen mies minulle, mutta sitä ennen teen mitä haluan ja pidän hauskaa. Pelottavaa, kuinka hyvältä se tuntuikaan, pelkkä ajatus. Jättäminen tapahtui niin epäkunnioittavasti ja halveksuntaa pursuen, etten ehkä voi muuta tuntea kuin huojennusta saadessani olla rauhassa.

Tai sitten yksinäisyys puristaa kylmällä kädellään myöhemmin. Ehkä en tajua vielä, mitä menetin. Suojamekanismi?

Halusin kirjoittaa entisen kumppanini toisesta vanhemmasta. Hän sairastui vakavasti. Kun kuulin taudista, sydämessä jysähti. Diagnoosi, joka ei lupaa mitään. Olen kahlannut läpi taudista niin paljon kuin olen löytänyt. Kenties oman mieleni rauhoittamiseksi, vaikka tieto sinänsä ei ole lohduttavaa.

Ensimmäisiä ajatuksiani oli, että elämä jää kesken. Tunsin surua ja pelkoa ja avuttomuutta. Ennen kaikkea tunsin surua, miten elämä kohtelee häntä. En osannut edes ajatella, mitä entisen kumppanini mielessä tuolloin liikkui.

En unohtanut asiaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen en asiaa aktiivisesti miettinyt. Jossain vaiheessa tavatessamme vanhempien kanssa tajusin, kuinka heikko entiseni vanhempi oli. Kylmä tunne kouraisi taas rinnan alla. Hän oli kuin huutomerkki siitä kaikesta, mitä pelkäsin: Ei appivanhempaa! Ei isovanhempaa! Sairaus!

Sairaudet on kamalia, enkä osaa suhtautua sairaisiin. Kammoan sairauksia. Pelkään sairastuvani. Lääketieteen myötä olen lukenut, kuullut ja nähnyt asioita, joista en haluaisi tietää. Harvemmin kuitenkaan esimerkiksi pitkäaikaissairaan kohtaaminen on ollut kamalaa. Usein sairastunut on itse optimistisempi kuin hänen ympärillä surevat ihmiset. Monenlaista huumoria voi nähdä erikoisissakin elämänkäänteissä.

Elämänkuva muuttuu väistämättä, kun ihmisen elämän varrelle asetetaan erilaisia todennäköisyyksiä sairastua erilaisiin tauteihin. Lisäksi illuusio lääketieteen edistymisestä ja kykenevyydestä kariutuu, kun itse perehtyy asioihin. Vaikka on paljon, mitä voidaan tehdä, on myös paljon, mitä ei tiedetä ja siksi ei voida hoitaa.

Mutta voisiko keskittyä muuhunkin? Elämää ei voi ennakoida, epävarmuus on ainoa asia mikä on varmaa ja niin poispäin. Miksi murehtia etukäteen? Miksei voi vain elää, olla tässä hetkessä ja päivässä? Keskittyminen hetkeen on vaikeampaa nykymaailmassa, jossa asioita pitää suunnitella pysyäkseen kiinni yhteiskunnassa. Murehtiminen ja toivottomuus on konkreettista, kun talvella ei ole lunta ja maailmanlopun fiilis on käsin kosketeltavaa.

Luulen, etten ole päässyt asiasta jyvälle. Ihminen ei voi joka päivä yrittää pelastaa maailmaa ja itseään. Jos edes hyviä ajatuksia ja onnentunnetta olisi enemmän kuin huonoja. Eilen onnellista tunnetta toi: ulkona marraskuu, sisällä pehmeä viltti, sohvannurkka, kynttilänvalo ja hilpeä musiikki. Kotoisuuden ytimessä.

Ero.

2008-11-09T11:31:00.001+02:00

Omenapuutarhaa ei löydy.

Blogissa on ollut taukoa, koska en ole jaksanut päivittää tekstejä. Yritän ryhdistäytyä, koska kirjoittaminen tekee hyvää itselle.

Eilen tapahtui elämän surullisia asioita. Rakastettuni jätti minut. Kylmästi, nopeasti, välinpitämättömästi. En oikein tajua mitä tapahtui, mutta maailmani romahti. Eroaminen on kuoleman tunnetta.

Suhteen aloittaminen on aina riski, koska mitä vain voi tapahtua. Ehdin rakastua ja tulla riippuvaiseksi toisesta - kenties liikaa? Välillä tunsin suurta onnea, suurta hyvää oloa meistä kahdesta, siitä, että kukaan ei ulotu meihin, että me olemme me kaksi. Synkkinä hetkinä en osannut nauttia rakkaudesta, vaan aloin pelätä, etten koskaan tule selviämään yksin jos menetän rakkaani.

Tuollaiset tunteet nousivat konkreettisesti pintaan kun toinen rakkaani vanhemmista sairastui vakavasti. Luonteeni ja koulutukseni puolesta kävin läpi kaikki mahdolliset skenaariot. Ahdistuin valtavasti ja rasitin rakastani varmasti. Tajusin koko ajan, että minunhan pitäisi olla henkilö, johon rakas voisi nyt nojata ja tukeutua. Yritin pitää mölyt sisälläni.

Vakava sairaus nosti omat pelkoni ilmaan kaikin tavoin. Ajattelin jopa suhteesta lähtemistä. Ajattelin, että en ikinä pysty olemaan toiselle tarvittava tuki. Ajattelin, että enemmän vain rasitan häntä tällaisessa tilanteessa.

Se lienee väärin? Elämän vaikeissa tilanteissa ihminen kaipaa ihmisen tukea, eikä siihen tarvita sen kummempia sanoja. Olemassa olo riittää.

Tällä viikolla tein päätökseni. Päätin unohtaa kaikki edessä mahdollisesti olevat vaikeudet ja ajatella vain keskittyväni tähän päivään. Halusin olla mukana rakkaani kanssa, tukea häntä, olla hänen kanssaan. Jos olisin hänen kanssaan naimisissa, seisoisin hänen rinnallaan lupauksen tehneenä, miksen siis nytkin? Meidän suhde on ollut ainutlaatuinen, kun vertaan sitä aikaisempiin suhteisiini. Olen tuntenut sitä mahtavaa tunnetta, että toinen on Täydellinen juuri minulle, että kukaan muu ei voisi tuossa paikassa ollakaan.

Ajattelin, että nyt elämässä voisi tapahtua jokin mukava ja iloinen asia. Rakkaani ei koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon olisin halunnut meidän kihlautua ja mennä naimisiin, hankkia lapsia. Päätin, että minäpä teen sitten sen, minä kosin häntä!

En ehtinyt, koska minut jätettiin. Absurdia ja surullista. Mikä eroamisessa on vaikeinta? Yhtäkkinen irtoaminen? Se, että yhdellä hetkellä koko tulevaisuus tuntuu valahtavan tyhjiin, yhtäkkiä edessä ei ole mitään. Se, että rakas ihminen onkin yhtäkkiä se, joka saa voimaan pahoin ja tuntemaan suurta surua. Se, että palaa yksin pimeään kotiin, jossa ei ole ketään joka kuuntelisi, mitä äsken tapahtui. Ja joka lohduttaisi.

Well, en tiedä miten mennä eteenpäin. Kai romahtelen koko ajan kunnes aika parantaa. Täytyy unohtaa raskaudet ja häähaaveet nyt ja keskittyä rakastamaan itseään, ettei masennu. Kun nousen ylös, tuntuu taas pahalta. Ruoka ei maistu ja jokainen liike ja asia muistuttaa minua siitä, että olen jäänyt yksin. Yksinjääminen on pahinta. Olisipa käsi, josta pitää nyt kiinni.

Lapsen kuolema

2008-07-27T23:18:00.007+03:00

Kirjoitusinto on ollut hukassa, ja lähdin hakemaan inspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta. Mikä paikka! Liikenteen tasainen jyrinä jää taakse. Puutarhoissa on jotain taianomaista, ajatonta: monet kasvit tai puut elävät pidempään kuin mitä ihmiselämä kestää. Hiekkateitä, hiljaisuutta, vihreyttä ja eri värisiä puhjenneita kukkia. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kasvit kasvavat hiljaa ja salakavalasti, niin ettei sitä huomaakaan.

Kasvihuoneet toivat mieleen 1800-luvun lopun englantilaisen yläluokan, naiset huolitelluissa pitkissä hameissaan päivänvarjoineen, miehet sikarihuoneessa alakerrassa.

Puput loikkivat piiloon, aavistavatkohan ne, kuinka paljon niitä lehdissä manataan? Hiekkatietä vielä jonkin matkaa ja mihin päädyinkään: omenapuiden luo! Miten se menikään, miten löydetään omenapuutarha? Tänään löysin yhden reitin sinne.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin nuoresta tytöstä, joka oli ollut lauantai-iltana harjoittelemassa jollakin urheilukentällä. 18-vuotias poika puukotti hänet kuoliaaksi, sattumalta juuri hänet. Kun kuulin uutisen, minut valtasi sellainen suru, mitä tuntematonta, turhaa, nuorta kuolemaa kohtaan voi tuntea. Siinä pysähtyi aika monen muunkin elämä lopullisesti. Ihan turhaa! Sitten alkoi ärsyttää: miten voi olla niin, että nuori (oliko tyttö nyt sitten 15) tyttö lähtee illalla harjoittelemaan eikä koskaan enää palaa? Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Sitten tulikin nopeasti lehtiin tieto tekijästä. Helsingin Sanomien kuvissa ei tekijän kasvoja näy, ja se on oikein. Hän ei ansaitsisi sitä vähääkään palstamillimetrien tuhlausta, jota on jo tehty. Ja mitä tämä keskenkasvuinen mielisairas sitten sanoo? Että uhri oli sattumaa ja syynä jotakin sen kaltaista, että mielenterveyshoitoa pitäisi saada. Oh my God.

Älkää nyt vain väittäkö, että tämä 18-vuotias joutuu (tai siis pääsee) yhteiskunnan valvomaan ja kustantamaan hoitoon: psykiatrista tukea, laitoshoitoa. Mitä vaan, että poika tervehtyisi. Kohtuutonta. Eihän tuollainen ansaitse enää mitään!

Olen ollut joskus työssä sellaisessa psykiatrisessa laitoksessa, jossa hoitoa saivat ne, joilla on sekä mielenterveysdiagnoosi että jokin rikos tehtynä. Yleensä potilaat olivat todella pitkäaikaissairaita ja moniongelmaisia: jo lapsena olleet huonot kotiolot, koulut jääneet kesken, huumeita, alkoholia jne. Sellaisessa ketjussa jonkun tappaminen on enää kyseisen potilaan meriittilistalla vain hännänhuippu.

Eniten mieleen jäi itselleni kuitenkin tietynlainen toivottomuus: suurempi todennäköisyys on, että potilaat jäävät jonkinasteisiksi mielenterveyskuntoutujiksi kuin palaavat muun yhteiskunnan joukkoon tekemään sitä mitä suurin osa tekee, häiritsemättä muita.

Ei ollut kuitenkaan vaikeaa työskennellä ihmisen kanssa, joka on tappanut jonkun. Se oli yllättävä kokemus, mutta potilas on potilas. Sama se mitä lääkärintyötä tekee, eihän sitä koskaan voi tietää mitä potilaat ihan oikeasti tekevät ja ovat. Lääkärille muutenkin todennäköisesti silotellaan tarinoita omasta elämästä. Jotkut valheet näkyvät läpi, jotkut eivät millään.

Mutta jotakin väärää ja pahaa on maailmassa, jossa tarinan nuori tyttö kuolee ihan turhaan, ja jossa tappaja jää henkiin saamaan hoitoa. Missä on kivittäjät? Ei sellaista kuolemaa voi hyväksyä. Toki, maailma on paha paikka ja elämä epäreilua. Ennenhän ihmisiä kuoli nuorempana, nykyään helposti hoidettaviin sairauksiin ja kai muutenkin ties mihin. Nykyään ihminen ei saisi kuolla länsimaisessa yhteiskunnassa kuin vasta vanhana. Ja jos silloinkaan.

Lapsen kuolema on epäreilua ja surullista. Lisäksi se herättää äärimmäistä vihaa, jos kuolema on väkivaltainen. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu vanhemmista. Miten jäljelle jääneet jaksavat enää elää eteenpäin? Joko he oppivat elämään asian kanssa, tai sitten eivät. Mutta unohtaa ei kaiketi voi koskaan. Jäljelle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Se on lohdutonta.

Terveyskeskuksessa arvaillaan?

2008-06-29T23:17:00.007+03:00

Tv:ssä oli ohjelma (jälleen kerran) lääkäripulasta ja terveyskeskustyön epähoukuttelevuudesta.

En voisi kuvitella työskenteleväni tk:ssa. Valmistumisen jälkeistä pakollista, 9kk mittaista terveyskeskusjaksoa ajattelen jonkinlaisella kauhulla.

Maallikothan yleensä puhuvat arvauskeskuksista ja tietämättömistä terveyskeskuslääkäreistä. Se on paha virhe, joka paljastaa puhujan oman tietämättömyyden.

Lääkärin peruskoulutus kestää 5,5- 6 vuotta. Tämän jälkeen lääkäri on töissä 2 vuotta jonkun alaisuudessa, valmiina lääkärinä mutta vielä tietynlaisessa opiskeluvaiheessa. Tuosta kahdesta vuodesta vähintään 9 kuukautta tulee suorittaa terveyskeskuslääkärin työnä. Joten peruskoulutus kestää n. 8 vuotta, erikoistuminen n. 6 vuotta. Se tekee yhteensä noin 14 vuotta. !

Kun terveyskeskukseen menee ja päätyy lääkärin vastaanotolle, vaihtoehdot ovat suurin piirtein seuraavanlaisia:

a) Lääkärinä on vuosikymmeniä työtä tehnyt, terveyskeskuslääkäri. Tk-lääkäri tuntee lääketieteen kentän joka puolelta, mutta ei tunne erikoisaloja syvemmin.
b) Lääkärinä on vastavalmistunut, euro-vaihettaan tekevä lääkäri. Moni asia tulee hänelle vielä vastaan ensimmäistä kertaa. Hänellä on tuore muisti, mutta vähän kokemusta eikä nähtyjä potilaita kerta kaikkiaan ole voinut ollut paljon.
c) Lääkärinä on nuori lääkäri, joka on ollut sairaalatyössä jollakin alalla. Tämän tietyn alan asiat voivat olla hyvinkin hallussa, mutta edelleen kaiken kattavaa lääketieteellistä näkemystä ei vielä ole.
d) Tai sitten lääkärinä on joku x-vaihtoehto.

Joten, tk:ssa työskentelee hyvin monenlaisessa vaiheessa olevia ihmisiä. On silkkaa typeryyttä väittää paikkaa arvauskeskukseksi. Vaikka uskon, että sitäkin se toisinaan voi olla.

Lääketiedettä ei opi vain kirjasta lukien. Lääkiksessä oppii jonkinlaisen pohjan ihmisen sairauksista ja niiden hoidosta. Kuitenkaan harvemmin kukaan potilaista on kuin suoraan oppikirjasta. Ihmisillä on päällekkäisiä sairauksia ja ihmiset kertovat asioistaan aina subjektiivisesti - se on eri asia kuin totuus. Ihmisethän valehtelevat lääkärille, mikä lienee hyvin tavallista. Tuon faktan pohjalta ymmärtää, että kaikkiin potilaisiin ei voi suhtautua yhtä ymmärtäväisesti. Monesti näkee päältä, että ihmisen puheet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lääkäri näkee.

Ihmiset yleensä arvostelevat tk-lääkäriä vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa vaiva on melko tavallinen ja jostakin Joka kodin lääkärikirjasta katsottavissa. Että miksi lääkäri teki tai ei tehnyt sitä ja tätä. Mutta siinä tuleekin vastaan se lääketieteen taika! Taito on juuri sitä, että näkee ilmeisen ja todennäköisimmän, yleisimmän ongelman, mutta osaa ajatella myös ne muut mahdolliset vaihtoehdot. Jokin vaiva voi olla jonkin suuremman ongelman yksi ilmenemä. Tai sitten itsenäinen sairaus. Tai sitten pahaltakin näyttävä tilanne on vaikkapa vain sairauden jälkitila. On helppo muistaa yksi asia sieltä lääkärikirjasta, mutta on toinen asia muistaa koko lääkiksen ajan tenttikirjallisuus niin, että muistaa olennaiset asiat. Maallikkohan ei tiedä, että ei tiedä...

En halua terveyskeskuslääkäriksi monista syistä. Tk-lääkäri kohtaa kaikenlaista, ja yleensä sieltä pohjalta alkaen. Käytössä on kaikki mahdolliset lääketieteen alat ja nekin asiat, jotka varsinaisesti eivät ole lääketiedettä. Kuten kaiken maailman sosiaaliongelmat. Eteen tulee tasaisella liukuhihnalla ihmisiä, jotka kertovat ongelmistaan. Ihmiset tulevat turhista syistä hakemaan lääkärin apua. Toisaalta he voivat tulla mitättömän oloisista vaivoista, mutta takana onkin piilevä vakava tapaus. 15 minuuttia on lyhyt aika tavata uusi ihminen, käydä läpi potilaan ongelmat, tutkia hänet, keksiä mitä tehdään, millaisia jatkotutkimuksia tarvitaan jos tarvitaan, kirjoittaa lähetteet, todistukset, reseptit, ja lopuksi sanella tai kirjoittaa potilaan käynnistä asiakirjateksti. 15 minuuttia!

On siis selvä, että terkkareissa monet potilaat saavat sitä kuuluisaa huonoa kohtelua. Se johtuu varmasti osaksi siitä, että kiireen ja ”oikeiden” potilaiden joukossa ärsyttää ja rasittaa turhien käyntien kävijät.

Ja entä nämä lääkärien palkoista kitisijät? Koulutus kestää ainakin tuon 8 vuotta. Sen ajan luen kasan lääketieteen kirjoja, teen palkattomia harjoitteluita ja päivystyksiä, opiskelen. Työssä luen joka potilasta varten hänen asiaansa käsittelevää ammattikirjallisuutta. Käytän välillä kokonaisia päiviä lukemiseen ja tiedon hakemiseen. Sen vuoksi, en tunne mitään huonoa omaatuntoa nostaessani palkkaa, joka nuorella lääkärillä on jopa surkea.

Ja en voi sanoa, että humalaiset tai muuten sekaisin olevat ihmiset olisivat suosikkipotilaitani. Kuka sellaisia haluaisikaan asiakkaikseen? Tai joku ihminen, joka valittaa vaivoistaan, ja odottaa että joku ratkaisee kaikki hänen ongelmat puolestaan? Ihminen, joka ei suostu uskomaan, että ylipaino on pelkästään hänen oma vikansa? Tai ihmiset, jotka valittavat kaikista pienimmistäkin asioista? Samaan aikaan maailmassa kärsii miljoona ihmistä enemmän asioista, joita pullukka, hyvin syönyt ja –juonut hyvinvointipossu suomalainen ei joudu ikinä kokemaan.

Mutta suurin syy siihen, että en lähtisi peräkylään lääkäriksi on kuitenkin rakkaus. Rakkaalleni tuskin löytyisi työtä muutaman tuhannen asukkaan kylästä. Ja mitä minä siellä yksin tekisin? Yksikään potilas ja työ ei ole sen arvoista, että jättäisin kumppanini toiseksi.

Kesä(t)yöt

2008-06-15T22:27:00.002+03:00

On olemassa ainakin kahdenlaisia kesätöitä: niitä, joissa saa raataa kaikkien lomalla olijoiden edestä ja niitä, joissa saa katsella kelloa ja ihmetellä, mistä palkkaa oikein maksetaan.

Olen monessa kesätyöpaikassa ehtinyt lukea lehtiä, surffata netissä, miettiä kehtaisiko lähteä puoli kolmelta kotiin ja yksinkertaisesti ehtinyt hämmästellä yritystä, joka palkkaa väkeä tekemään ei mitään.

Toisaalta olen ollut työpaikoissa, joissa vapaus koittaa vasta kun työsuhde päättyy. Kellokortin kanssa juokseminen tuntuu nihkeän vanhanaikaiselta. Kesä on kauneimmillaan, unelmat tuntuvat todellisimmilta saavuttaa, valo pitää virkeänä ja sitten on ehdittävä aikaiseen aamuun ajoissa, vain jotta saa kellokortin vastaamaan työtunteja. Kellokortti on selkeä, mutta toivottoman vanhanaikainen kapine.

Minuuttiaikataulut ovat jotenkin säälittävän huvittavia. Ihmisillä on aina kauhea kiire vain ollakseen ajoissa. Ja sitten kun ollaan saavuttu aamulla työpaikalle, keitelläänkin vain kahvia ja mietitään pöydän ääressä mitä päivän aikana tehdään. Tietenkin aikataulut helpottavat elämää, kun kyse on joukosta, jossa on enemmän ihmisiä. Mutta jospa Suomessa vietettäisiin keskipäivän siestaa ja asenne aikatauluihin olisi vähemmän hermoja kiristävä…

Olen nyt ollut taas kesätyöläisenä. Aikaiset aamut ärsyttävät edellisenä iltana. Kesäaamu itsessään on kyllä kokemuksen arvoinen asia. Kaunista, jos kaupungissa voi kaunista olla. Mutta olisi myös ihanaa iltaisin istua ulkona ja katsella kesäyön vaaleaa taivaanrantaa. Uusi työ pistää olemaan jokseenkin koko ajan varuillaan, kuin pitäisi olla koko ajan valmiustilassa tietämään ja tekemään. Aina väsyttää. Iltapäivisin on päiväunien paikka, ainakin väsymyksen perusteella. Mutta usein on työpäivästä jäljellä vain ylikierrokset, eikä rennoille päikkäreille yksinkertaisesti pysty lipumaan.

Näinhän se kesä monella nuorella vilahtaa ohi. Töitä tehden, tavalla tai toisella. Rentojakin paikkoja on. Sellaisia, joissa työ tarkoittaa korkeintaan läsnäoloa (sekin on tietysti helteellä paljon) ja netissä surffailua ja työkavereiden kesken on oikeasti hauskaa.

Eräässä työpaikassa kukaan ei tainnut huomata, että taloon oli tullut muutama työläinen kesäksi. Työkaverin kanssa aika kului pieniä hommia tehden, mutta suurin osa ajasta kului jutellen ja liian aikaisin kotiin lähtien. Työkaverini ei tuhlannut aikaansa: keskellä työpäivää hän marssi kampaajalle, jossa kului mukavasti muutama tunti. Sama meno jatkui, kukaan ei kysellyt eikä kaivannut, mutta palkka putosi tilille. Ja mikäs sen tärkeämpää...

Mikä voisi olla klassinen kesätyöpaikka? Huvipuiston työntekijä? Olisikohan se rentoa? Ja hauskaa?

Herkkuretki Ikeaan

2008-06-03T23:20:00.005+03:00

Kävin kaverin kanssa Ikeassa. Siinä vaiheessa kun oltiin paluumatkalla, kaverilla jo toinen puolen euron jäätelö kädessään ja minulla snörenauhaa suupielistä roikkuen ja takapenkki täynnä halpaa ja turhaa tavaraa, mietin mikä ihme tässä touhussa oikein on.

Nimittäin kuluttamisessa, erityisesti ajanvietteessä johon kuuluu kauppaan meno, ostoksien tekeminen ja lopuksi herkkujen ostaminen. En ole koskaan kuulunut niihin naisiin, jotka lauantaiaamuna heräävät aikaisin mennäkseen kiertämään keskustan kaupat, vain jos jotain uutta on ilmestynyt.

Tosin nykyään ”uutta” ilmestyy koko ajan. Minähän olen jo niin vanha, että lapsuudessani todellakin ostettiin vain kesä-, syksy- ja talvivaatteita. Nykyään nuoret kai kävelevät kauppaan milloin tykkäävät ja ostavat halparättejä milloin tykkäävät ja heittävät niitä pois milloin tykkäävät. Nykyiset lasten viikkorahatkin on kai sitä tasoa mitä itse sai kokoon lähinnä kuukaudessa.

Olin nuorempana ympäristötietoisempi ja halusin pelastaa sademetsät, vaikka minulla ei ollut toimintasuunnitelmaa miten se tapahtuu ja mitä sademetsä nyt ylipäätänsä on. Tärkeintä oli olla jotain mieltä. Oli tietysti helppoa vastustaa ympäristön tuhlaamista ja kuluttamista kun asui kotona, jossa ei tarvinnut punnita omia ostoksiaan kaupassa, vaan kaiken olennaisen hankki äiti tai isä.

Nyt kun on vastuussa suuremmalta osin itsestään, täytyy enemmän miettiä omia valintojaan. Olen jollakin tavalla kai ympäristötietoinen, koska minua ärsyttävät roskat ja lika luonnossa. Lisäksi jääkarhut ja pingviinit ovat niin suloisia että niille täytyy jokin koti turvata. Lumettomat talvetkin ovat loputtomassa pimeydessään erittäin ahdistavia.

Toisaalta, tietty naiivi idealismi on hälvennyt iän mukana ja vaihtunut mukavuudenhaluun. Minussa on myös annos riihikuivaa realistia, ja joskus tuleekin mieleen, että yksi suomalainen ei paljon tässä maailman ihmisten joukossa paljon ihmeitä tee.

Koska kun menen tavarataloon, minuun iskee tavaranhimo. Uudet, hienot tavarat on ihania. Silmät kiiluen valitsen, vertaan ja ihailen - ja jätän useimmiten onneksi ostamatta, koska opiskelijana olen varsin pienivarainen. Mutta ymmärrän kyllä palkitsevan tunteen hyvien ostoksien tekemisestä. Löytää jotain, minkä tuntee haluavansa ja sitten lopulta saada se vain menemällä tiskille ja ojentamalla palan paperia tai muoviläpyskän. Sen jälkeen iskee hyvänolon tunne, että on löytänyt kaupasta juuri sen itselleen sopivan paidan, ennen kuin kukaan muu on ehtinyt viedä sen. Siinähän iskee tunne siitä, että juuri kuluttamalla saa elämäänsä aina sen, mitä itseltä puuttuu.

Niin kivaa kuin olisikin se, että voisi mennä kauppaan ja ostaa niin paljon tavaraa kuin haluaisi, minusta on surullista tämä liikekeskusten ja valtavien ostoskeskusten rakentaminen. Niissä on helppo tehdä _ostoksia_, mutta silloin koko ajanviete siirtyy kuluttamiseen. Mikään viihde ei ole enää mitään, ellei saa ostaa oheistavaraa tai ylipäätänsä ostaa jotain. Kaiken ympärillä on lisää ostamista. Kuten Ikean karkkihyllyt. Miten karkit ja sisustus liittyvät yhteen? Ei muuten kuin että ensimmäistä saadaan myytyä jälkimmäisen rinnalla ihmisten ollessa uuvuksissa loputtoman pitkän nuolilla ohjatun polun jälkeen.

Entisajan puistot ja perheiden yhteiset, laiskat sunnuntailoikoilut takaisin! Puita, vettä ja lapsia lähettämässä kaarnaveneitä matkaan. Kävelyretkiä aurinkoisten niittyjen poikki. Ihmisiä viettämässä vain aikaa yhdessä, ilman tarvetta erityisesti tehdä ja ostaa jotakin. Onkohan sellainen enää koskaan mahdollista? Vai onko sellaista koskaan ollutkaan, muualla kuin 1800-luvun tauluissa?

Miinukset ja plussat

2008-05-29T21:42:00.005+03:00

En tajua, mitä päässäni on liikkunut kun olen hakenut lääkikseen. Kuka muka haluaa lääkäriksi?

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin selaan netistä tietoa kaikista muista mahdollisista koulutusvaihtoehdoista. Tein jopa ammatinvalintatestin (lääkäri ei ollut ensimmäisellä sijalla).

Masentaa. Näin tänään mukavia ja hymyileviä ihmisiä. Hymyilin takaisin. Olen lopen väsynyt työntekoon ja katselemaan potilaiden jatkuvaa virtaa. Näin taas elämäni yhtenä pienenä tukahduttavana pisteenä, joka on ahdettu kehyksiin, jotka rajaa kaiken mukavan ulkopuolelle.

Ulkona on ihana ilma ja siellä on myös se lapsuuden huolettomuus kun ei tarvinnut kesällä tehdä muuta kuin syödä jäätelöä ja katsoa sateella telkkaria. Kunpa en tietäisi sairauksista mitään. Olisipa maailma, jossa asiat menevät aina hyvin. Ihmiset kertovat minulle asioista ja minä ajattelen että vittuako se minulle kuuluu. Olenpa mainio työssäni. Jos menisin lääkäriin, en toivoisi hänen ajattelevan asioistani noin. Tarvitsen kai lomaa. Tosin sitä ei näy olevan edessä.

Vanhan opin mukaan vaihtoehtotilanteessa täytyy punnita vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Tässäpä siis lista lääkäriyden ja opiskelun hyvistä ja huonoista puolista, erittäin subjektiivisessa mielessä (ja huonolla päällä kirjoitettu).

Hyvät:
1) Saa kirjoittaa omat reseptit: ei tarvitse jonottaa päivystyksissä, ainakaan pienten vaivojen takia.

2) Lääketiede: oppii ihmiselämän lainalaisuudet biologian näkökulmasta, elämästä kuolemaan. Mielenkiintoista, ainakin kirjallisuudessa. Oikeista potilaista en sitten tiedä...

3) Jos intoa riittää (ja sitä pitää riittää), voi opiskella koko ikänsä. ”Lääkäri ei ole koskaan valmis” on klisee, mutta totta.

4) Iloiset potilaat, joiden kanssa nauretaan yhdessä jollekin jutulle.

5) Iloiset hoitajat, jotka tekevät hyvää yhteistyötä.

6) Onnistumiset, kun tekee edes joskus jotain oikein ja se vähentää muiden työtä tai vie asiaa eteenpäin.

7) Toinen lääkisopiskelija yleensä tajuaa kyllä mitä kaikkea tämän koulutuksen mukana tuleekaan, eikä niitä asioita tarvitse selitellä. Samasta syystä voi jakaa kokemuksia ja sattumuksia.

Huonot:
1) Pitkä koulutus: Lääkis kestää 6 vuotta, jonka jälkeen ollaan 2 vuotta työssä lääkärinä, mutta ei kuitenkaan itsenäisenä ammatinharjoittajana vaan eräänlaisena lääkäriharjoittelijana. Jos tämän jälkeen haluaa erikoistua, koulutus kestää suunnilleen toiset 6 vuotta.

2) Sairaalalääkärin surkea palkka: on melko huono työmäärään nähden, n. 3000 e/kk. Päivystyksiä joka viikko normaalin työajan päälle. Terveyskeskuslääkäri saa esim. n. 6000 e/kk, jos tekee työtään vähänkin pienemmän paikan tk:ssa. Voi siis miettiä, haluaako parempaa palkkaa ja jäädä terkkariin vai erikoistua ja kärsiä pienemmästä palkasta ainakin jonkin aikaa.

3) Päivystykset: sekoittavat elämänrytmin. Ennen päivystystä tulisi nukkua edes hiukan varastoon, mikä usein on mahdotonta, jos edellinen päivä on normaali työpäivä. Päivystyksen jälkeinen päivä kuuluisi olla vapaa, mutta jos ei ole, väsymys iskee päälle kuin hyökyaalto. Siispä päivystys vie ainakin kaksi päivää.

4) Ikävät potilaat: Kuka jaksaa kuunnella työpaikallaan haistattelua, uhkailua, epäsopivaa ehdottelua, valitusta ja arvostelua? Ja erityisesti jos ne tulevat juopoilta?

5) Laajuus: Lääketiede on mahdottoman laaja käsite, jota kukaan ei hallitse täydellisesti. Valitako ala, jossa joutuu näpertämään koko kentän alueella, mutta jossa ei ikinä tarkastella syvemmin asioita (yleislääketiede)? Vai valitako erikoistuminen, ja sukeltaa tiettyyn aiheeseen vuosiksi, ja toisaalta kapeuttaa työtä tämän yhden alan ympärille?

6) Väsymys: Työpäivät ovat välillä pitkiä ja työssä joutuu koko ajan kirjoittelemaan potilastekstejä, todistuksia, reseptejä, potilaan tutkimisen ja hoitamisen lisäksi…välillä joutuu selaamaan kirjoja, koska ei muista tai tiedä kyseisen potilaan vaivoista tarpeeksi. Kotona odottaa alan lehtiä ja kirjoja, joita kannattaisi lukea, koska lääkiksessä ei lueta tenttejä varten vaan tietoa tarvitaan ihan oikeasti potilaan hoidossa.

7) Epähohtoa: Juopon haavaa ommellessa tai hikisestä jalasta kynsisieninäytettä ottaessa tulee mieleen, että kyseessä ei voi olla tuo sairaalasarjoista ihailtu ammatti.

8) Pelko: Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos vastuullesi pamahtaa asia, josta et selviä ja epäonnistumisesi aiheuttaa toiselle ihmiselle vakavan haitan? Kestääkö sen?

9) Ahdistus: Lääkäri näkee ihmiselämän syntymästä kuolemaan. Sairaudet ja ikävät asiat tulevat tutuiksi.

10) Tieto lisää tuskaa: Tiedät liikaa vieraiden ihmisten asioista. Ja aika pian tajuat, ettet todellakaan haluaisi tietää.

11) Ainainen epävarmuus: Olenko riittävän hyvä? Osaanko tämän? Mitä tuo potilas ajattelee minusta? Mitä ihmettä minä nyt teen???

12) Työyhteisön toimimattomuus: Ne jotkut ilkeät hoitajat tai lääkärit, joille tärkeintä tuntuu olevan oman asemansa pönkittäminen ja toisen työntaidon arvostelu joko piilovittuilemalla tai suoraan sanomalla.

13) Vanhemmat: jotka ylihuolehtivat lapsestaan. "Meidän mirjalle halutaan sitten paras hoito!" Lapsi on kaatunut ja sääressä on laastaria tarvitseva haava. Sellaistako ei löydy kotoa?

14) Lääkiksen muutamat epäasialliset opettajat: jotka haluavat nöyryyttää opiskelijoitaan potilastilanteissa. Ah mitä muistoja lääkiksestä jääkään.

15) Ajan puute: aina pitäisi olla lukemassa jotakin.

16) Kateus: Miksi kaikki tuntuvat yhtäkkiä olevan raskaana? Milloin minun vuoroni tulee? Tuleeko sitä koskaan?

Huonoja puolia on tänään enemmän koska fiilis on sellainen.

Psykiatri ja terapiatuoli

2008-05-26T17:24:00.007+03:00

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.

Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.

En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?

Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.

No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.

Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?

Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.

Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.

Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.

Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.

Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.

Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.

Takki ylle ja rooli päälle

2008-05-22T00:13:00.004+03:00

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)

Tuonen lehto, roskapostilehto!

2008-05-19T19:19:00.005+03:00

Kävelin työpäivän jälkeen hautausmaalle. Paikka, jossa todellakin liikenteen jatkuva virta jää taakse ja aika pysähtyy. Puita uusissa lehdissä, lintuja, rauhaa. Ja hautoja, joiden ihmiset ovat kuolleet kaukana viime vuosituhannella. Joissakin kivissä on ammattinimikkeitä ja sukulaisuussuhteita. Miehiä, vaimoja, lapsia, konemestareita, tohtoreita, opettajia… Jos kuolleet pitävät keskenään juhlia, seura on ainakin monipuolista ja vaihtelevaa.

Siivosin eilen ison pinon ammattilehtiä. Lääketiederoskan tulva on käsittämätön. Sähköpostiin saapuu joka viikko useamman toimittajan uutiskirje lääketieteen uusimmista tapahtumista. Postitse saapuu joka viikko Lääkärilehti, NuoriLääkäri ja muutaman kerran kuukaudessa tulee Duodecim, joskus tulee Yleislääkäri ja Mediuutiset ja Aesculapius.

Ensin oli hienoa saada lääketiedelehtiä ja tuntea kuuluvansa ammattikuntaan. Nopeasti tajusi, että lehtien jutuista ei tajua paljon mitään. Nykyään lehtien jutuista tajuaa välillä joskus jotakin, mutta niitä ei jaksa lukea. Olen yrittänyt ottaa tavaksi selata lehdet kun ne tulevat. Mutta yleensä puolen vuoden tai vuoden päästä hermojani alkaa repiä nurkassa kasvava vino pino vanhoja lääkärilehtiä.

En vain tajua lääketieteen alan lehtiä: tietoa jaetaan joka tuutista, joten tuskin kukaan ilahtuu ”jälleen uudesta viikkokirjeestä sähköpostiisi”. Virkistävää olisi, jos joku lehti tekisi poikkeuksen ja ilmoittaisi jättävänsä yhden viikon lehden toimittamisen väliin ja antaisi lukijoilleen vapaaviikon huonosta omastatunnosta (siitä ettei koko ajan ja alituiseen seuraa mitä lääketieteessä tapahtuu).

Synnytyksiä, ihania lapsia ja kamalia vanhempia

2008-05-16T01:17:00.006+03:00

Minulla ei ollut poikaystävää teini-ikäisenä, eikä vielä lukiossakaan. Vasta parikymppisenä seurustelin ensimmäistä kertaa kunnolla.

Vauvahaaveita ei pahemmin ollut, koska se tuntui etäiseltä ajatukselta. Tutut ja ystävät ympärillä, ja minäkin, keskityin itsenäisen elämän aloittamiseen. Opiskeluja oli aloitettu, mutta oikean suunnan hakemista tuntui olevan yhdellä jos toisella.

Nyt on mennyt joitakin vuosia, tutut valmistuvat, menevät naimisiin, hankkivat lapsia. Vauvakuume valtasi minutkin kun olin 22- tai 23-vuotias. En tiedä mistä se kumpusi: en edes seurustellut tuolloin. Kai se oli joku yhtäkkinen tietoisuus siitä, että nuoruus ei ole ikuista, ja että todellakin, tässä iässä voisi hyvinkin saada lapsia jo.

Nyt olen 26 ja lapsia minun ikäisilläni ja suunnilleen minun ikäisilläni on jo sen verran, että ei pysy laskuissa mukana. Tietoisuus iän karttumisesta on jo tapahtunut ja parikymppiset tuntuvat minusta niiiin nuorilta! Koko ajan eteenpäin menevä vanheneminen pelottaa jollakin tavalla. Ja pikkuhiljaa kasvaa painostus mennä itsekin eteenpäin kuten muutkin.

Opintojen puolesta on nähnyt synnytyksiä ja lapsia ja vanhempia paljonkin. Aina ne ovat herättäneet tuntemuksia: joko valtavaa kaipuuta tai sitten helpotuksen huokausta siitä, että ei itse ole samassa tilanteessa. Synnytykset ovat olleet pääsääntöisesti liikuttavia. Ensin on monta tuntia seurannut yhtä odottajaa, käynyt katsomassa aina välillä mitä hänelle kuuluu ja sitten lopulta olla mukana avustamassa niinkin jännittävässä tapahtumassa kuin ihmisen synnyttämisessä.

Niissä tilanteissa olen tuntenut haikeutta ja kateutta, ihailua. Siitä, minkä työn nainen on tehnyt. Siitä, miten yhtäkkiä on syntynyt perhe. Siitä, miten oma mies katsoo naista ja rakastaa häntä enemmän kuin koskaan.

En ole koskaan ollut raskaana, joten en tiedä millaiselta se tuntuu.

Syntymän ihmeen jälkeen kotona onkin sitten jossakin vaiheessa se riiviö, joka ei nuku ja kiukuttelee kaiken aikaa. Lapset on monesti ihania, ja se mikä mättää, on niiden vanhemmat. Lapsi on tähti, joka saa kaiken huomion, ja joka saa käyttäytyä miten tahtoo. Vanhemmat kuvittelevat, että juuri heidän lapsensa on maailman ihanin. Niin se kai kuuluu ollakin. Ja on niitä raivostuttavia lapsiakin. Tosin tässäkin täytyy todeta, että ärsytyksen tunne taitaa johtua siltikin niistä vanhemmista, jotka sallivat lapsen heitellä ihmisiä esineellä tai riehua lääkärissä kuin apinatarhassa.

Nyt seurustelen jälleen, mutta en tiedä johtuuko ajoittaiset vauvahaaveet subjektiivisesti koetusta iästä (joka on vanha) vai miehestä? Mistä tietää, olisiko itse sopiva äidiksi? Mistä tietää, onko mies sopiva isäksi? Ja niin kauan kuin miestä pelottaa asian ajatuskin, ei haaveilu tunnu hyvältä. Vauvakuumeilu on kaiketi paljolti hormoniriippuvaista, ja siksi välillä se tuntuu polttavalta tarpeelta. Tehdä jotain sellaista, jolla on merkitystä. Välillä se tuntuu kaipuuna, ihan kuin jotain puuttuisi omasta elämästä. Toisinaan ajatus ei edes käy mielessä. Sinä aikana kun seurustelukumppani ei asiasta puhu, olen itsekin alkanut välillä miettiä, että ehken edes sovi hommaan. Kuinkahan kauan?

Huumekauppias istuu viereesi bussissa

2008-05-11T22:44:00.005+03:00

Nuorempana ajattelin, että huumeet eivät minua koskettaisi. Opettajien valistukset olivat tietyllä tavalla huvittavia: kamalia, vaarallisia aineita; kuka niitä nyt käyttäisi? Lapsi hahmottaa maailmaa mustavalkoisena. Asiat ovat joko-tai, hyviä tai pahoja. Minun näkökulmassani huumeita käyttivät jotkut surkeat, onnettomat, pelottavat rikolliset. Ne, joiden elämän harharetket päätyvät silloin tällöin lehtien sivupalstoille.

Eräänä päivänä poliisit seisoivat ovemme takana. Sen jälkeen lähti tapahtumaketju, joka pysyvästi muutti suhteitani perheeseeni, itseeni, omaan elämänkatsomukseeni.

Yksi sisaruksistani käytti huumeita, myi niitä, osti niitä, jäi kiinni.

Lääkis oli silloin alkupuolessaan, ja tuntui, että se oli täynnä ihmisiä, jotka tulevat perheistä, joissa asiat on mallillaan. Tytöt vaikuttivat kilteiltä koulutytöiltä, ja pojat harmittomilta kauluspaita-asiallisuuksilta.

En viihtynyt yhtään. Opiskeluintoni oli laimea, en jaksanut tutustua ihmisiin kunnolla, koska ihmisten suurimmat murheet tuntuivat olevan rahan riittäminen ikea-sisustamiseen ja uusien haalarimerkkien ompeleminen. Kotona meillä oli raskas tunnelma. Äidin ja isän pelko, huoli, pettymys, suru olivat läsnä koko ajan. Huumeidenkäyttäjä oli perheessämme. Miksi hän oli ajautunut noihin kuvioihin? Miksi tämä tuli tietoon vasta nyt? Miksi hän oli tehnyt jotain, mikä on laillisesti väärin? Mihin katosi se nauravainen pikkulapsi? Mitä perheessä oli tehty väärin?

Ja mitä kaikesta seuraisi?

Tapahtuneesta seurasi tietysti tuomio.

Kotona yritettiin jutella asioista enemmän. Kotona puitiin asioita. Kotona yritettiin miettiä sopivaa suhtautumistapaa asiaan. Pitäisikö olla vihainen? Tuntui kuitenkin, että päällimmäinen tunne oli huoli ja järjetön välittämisenhalu omasta sisaruksesta. Tunne, että haluaisi auttaa sen oikeille raiteilleen. Missä tarvittaisiin apua? Ja miten sitä voisi antaa?

Omat tunteeni erkanivat välillä myös suuttumuksen puolelle. Olin itse aloittanut opintoni, ja kaikki uusi jännitti. Olisin kaivannut puhekaveria ja tukea itsekin. Kotona vain pohdittiin ja varottiin suhtautumista väärin kotoiseen lainrikkojaamme. Koulussa en osannut enkä halunnut puhua uusille tuttavuuksille käynnissä olevista tapahtumista. Kotona taas tuntui, että omat ongelmat ja murheet olivat liian vähäpätöisiä huumeasioihin verrattuna.

Ulkoisesti suhteeni huumeisiin ja huumeiden käyttäjiin muuttui kuitenkin radikaalisti. Aloin ymmärtää, että tavalliset ihmiset, suurin piirtein ketkä tahansa, ovat juuri näitä mystisiä huumeiden käyttäjiä. Tietysti, kaikki eivät ala käyttää laittomia aineita eivätkä kaikki syyllisty lieveilmiönä tapahtuviin rikoksiin. Mutta jonkun veljiä, sisaria ja lapsia nekin ovat. Ja aloin ymmärtää, että teon voi tuomita, mutta ihmistä ei. Ainakaan, jos kyse on läheisestä ihmisestä...

Toisaalta, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä jyrkemmin olen alkanut suhtautua päihteiden väärinkäyttäjiin. Asiaan vaikuttaa myös muutkin seikat, joista myöhemmin enemmän. Huumeidenkäyttäjä perheessämme menee hitaampaa tahtia itsenäistymisessä kuin muut. Tuntuu, että vanhempien huolenpito häntä kohtaan on ylitsevuotavaa; ehkä jonkinlaista posttraumaattista suojelua? Välillä tuntuu, että tällaiset ainakin jonkin verran kiltit tytöt, jotka tekevät niin kuin käsketään, jäävät lopussa häviölle. Itse jaksan miettiä ja huolehtia toisen asioita, mutta en usko saavani vastaavaa kohtelua sisarukseltani. Rikoksen tekijää ymmärretään, koska pelko vielä huonommille teille joutumisesta on suuri. Rikoksen tekijälle ehdotetaan terapiaa, koska jokin syy rikoksille toki täytyy olla. Rikoksen tekijälle ei kannata sanoa liian tiukasti, ettei se suutu ja ala entistä pahemmaksi.

Itse olen käynyt kouluani, kärsinyt ajoittaisesta masennuksesta, mutta tehnyt opintojani siihen tahtiin, että loppusuoralla olen. Huonoina hetkinä ketuttaa: se, joka tekee niin kuin käsketään ja suorittaa elämäänsä siten, että olisi mahdollisimman hyväksytty toisten silmissä, ei saa välttämättä muiden huolenpitoa samassa määrin kuin se, joka tekee sellaista mitä ei pitäisi tehdä. Nojaa, ehkä se hyväksyntä pitää hakea ensin itseltään ennen kuin hakee sitä muilta.

Huumeidenkäyttö herättää siis ajatuksia suuntaan ja toiseen. En hämmästy, kun sekaisin olevia potilaita tulee vastaan. Pelkään, jos potilas on uhkaava. En jaksa ihmisiä, jotka liian helposti luokittelevat ihmisiä. Toisaalta, en jaksa ymmärtää jokaista huumeiden käyttäjää. Ajautuminen huonoille teille on todistetusti todennäköisempää, jos perheessä on olleet huonot lähtökohdat normaalille elämälle. Mutta se ei siltikään pakota ketään tekemään sitä ensimmäistä päätöstä tehdä jotain, minkä tietää olevan väärin. Ja vielä jatkamaan hommaa.

No, tämä on vain yksi näkökulma aiheeseen.

Harry Potterin opinto-ohjaaja ja epäonnistuneet pääsykokeet

2008-05-07T23:23:00.007+03:00

Meidän lukion opinto-ohjaaja oli äärettömän mukava nainen. Sellainen Harry Potter -maailman Minerva McGarmiwa. Minerva kaiketi on tiukka mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lämminsydäminen opettajahahmo tuossa saagassa (katsoin juuri yhden elokuvista). Opinto-ohjaajan takia ei kerta kaikkiaan hennonnut olla lukematta ja käymättä koulua. Hän myös tuntui pitävän itsestään selvänä, että kaikki tunnolliset, kiltit, lukevat tytöt hakevat ja päätyvät yliopistoon.

Minä olin tunnollinen ja joskus ehkä kilttikin ja rakastin lukemista. Tosin läksyjen lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut niin paljon kuin hyvän romaanin kahlaaminen. Tein kuitenkin niin kuin käskettiin ja valvoin yömyöhään tehden ruotsin läksyjä. Sellaista univelkaa en suosittele kenellekään. Ruotsista en muista enää mitään ja univelkaa kestän nykyään huonosti.

Ylioppilaaksitulo oli jokin sokea tavoite, johon lukiossa tähdätään ja ajatellaan, että se on maailman suurin juttu. Kun lakki on päässä ja sukulaiset lahjovat rahaa, on vielä kivaa. Pikkuhiljaa, viimeistään syksyllä tajuaa, että maailma ei muutu minun ylioppilaaksitulon vuoksi. Ja ylioppilaan fiksuus - no se on nuorta naiiviutta, joka on kai sallittua.

Hain myöhemmin yliopistoon ja luin pääsykokeisiin kunnolla. Yliopistoon pääseminen tuntui ihan hienolta, mutta toisaalta sen valmistautumisen jälkeen ihan kohtuulliseltakin. Olen myös epäonnistunut yliopiston pääsykokeissa. Se on henkisesti haasteellista: valmistautua monta kuukautta johonkin kokeeseen, olla täydessä terässä - ja sitten joku muu vie paikkasi. Muistan istuneeni ulkona, kesä oli alussaan ja ihmiset kulkivat ohitseni ja minä mietin kuinka monta kuukautta turhaa työtä olin tehnyt. Seuraava päivä valkeni ja tajusin että tätä on epäonnistuminen: se. että maailma jatkaa kulkuaan tietämättä minun henkilökohtaisista tragedioistani ja minun on juostava mukana, tapahtuipa mitä tahansa.

Päätin vaihtaa alaa ja hain lääkikseen. Sinne pääsikin sitten suoraan. Tuo alkukompastelu ja suunnan vaihto epäonnistumisen jälkeen antoi asennetta lääkiksen alkuun: lääkikseen pääsee kunhan vaan lukee, mitään ihmetekoja siihen ei tarvita.

Lukiolaisilla näyttää yliopistoissa olevan tutustumispäiviä. Mitä siellä oikein kerrotaan? Joskus vaan kuulee niin uskomattomia juttuja lukioikäisiltä, heidän tulevaisuuden tavoitteistaan. Voisiko joku kertoa niille mitä ihan oikeasti yliopistosta valmistuu ja millaisiin töihin? Ja miksei panosteta siihen, että ihmiset hakeutuisivat aloille, joissa heidän persoonansa ja taitonsa parhaiten tulevat esille? Eikä sinne, johon on pelkästään yleisesti fiksua hakea.

Tietysti, persoona hakee vasta muotoaan nuorena...mistä sitä tietää mitä haluaa parikymppisenä. Silloin kaikki on mahdollista ja aikaa tuntuu olevan vihdoinkin lukion raadannan jälkeen. Well, muutama vuosi eteenpäin ja maailman totuus iskee vastaan. Opintotuella on rajat, jostain pitäisi löytää töitä, pitäisi löytää työtä josta saa rahaa maksaa ruokansa, mutta mistä löytää työn, jossa yhdistyy mielenkiinto ja riittävä palkka? Opiskelu on välillä täydellistä ahdinkoa ja tuskaisuutta ja ajanpuutetta. Seurustelukumppanin löytäminen tuo lisänsä stressilistaan. Ja sitten jossain vaiheessa kaverit alkavat mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja huomaa itse että nuoruusvuodet ovat hyvää vauhtia jo hupenemassa.

Jos tätä joku lukiolaisparka lukee, niin, näin se menee.

Tarkat yksityiskohdat toisen elämästä!

2008-05-07T00:49:00.003+03:00

Leikattu ruoho tuoksui tänään yliopiston lähellä. Kevät ja linnut ja vihreät lehdet!
Mietin koko päivän mitä kirjoittaisin uudenkarheaan blogiini. Luulisi toki bloginkirjoituksen olevan vain pahainen sivutuote ja yksi keino ilmaista mitä elämässä tapahtuu. Eikä elämän olevan tarkoitus olla blogin sivutuote. Matka omenapuutarhan löytämiseksi on koko ajan vallitseva olotila, joten matkalla voi pysähtyä miettimään Asioita.

Yöllä päivystäessä mieleen tulee tietenkin potilaat ja toive siitä, että potilaat olisivat kivoja ja helppoja. En lainkaan ymmärrä sitä, ettei lääkärikoulutuksessa panosteta tarpeeksi pelkästään siihen yksinkertaiseen ja samalla äärimmäisen mutkikkaaseen asiaan: ihmisen ja ihmisen väliseen olemiseen. Lääkärin työssä voisi melkeinpä kuvitella puolet taidoista koostuvan vain taidosta olla ihmisten kanssa. Loput on taitoa tietää mitä ei tiedä. Tässä vaiheessa vasta matkalla lääkäriksi tiedot ja taidot eivät kulje käsi kädessä eivätkä ne edes välillä tunnu olevan olemassa ollenkaan.

Ihmisten kanssa työskentely koskettaa aina omaa sisintä. Joko hyvällä tavalla tai pahalla. On ihmisiä, joiden tarinaa jää miettimään pitkäksi aikaa. On ihmisiä, joiden suru tarttuu itseen. On ihmisiä, joiden onnellisuus saa minutkin iloiseksi. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda esiin tyytymättömyyttään minua tai mitä tahansa kohtaan. On itselle raskasta ottaa liikaa potilaan asioita omakseen. Eräänä hetkenä huomaa, että omia ajatuksia kehystää liika tietoisuus sairaasta maailmasta.

Ja niin, olen todellakin sitä mieltä, että muiden asioista ei halua tietää liikaa. Ilmeisesti vallalla on jonkinlainen käsitys, että kaikki haluavat olla uteliaita. Ja että on todellisten halujen peittelyä sanoa ettei muka kiinnosta ne lehtihyllyistä pursuavat julkkikset joiden nimiä ei edes tiedä, saati syytä, miksi he ovat lehtien kansissa. Liikaa turhaa tietoa, joka saa joko pahan olon tai vain kysymään mikä tämän ajan ihmiselle on tärkeää.

Sinisiä silmiä ja utopiaa

2008-05-04T13:53:00.000+03:00

Järjestelin vanhoja kirjeitä, sähköpostiviestejä ja kortteja parempiin kasoihin. Viattomuuden ja huolettomuuden tuntu oli käsin kosketeltava. Minä jopa kaipasin sitä. Ystävältä ystävälle -kortteja, pitkiä kesälomia, jäätelöä, kaikki ihana on edessä -fiilistä, kortteja kavereilta, joihin yhteys on katkennut vuosia sitten.

Eilinen oli kuin sivu lapsen pitämästä päiväkirjasta. Aamulla ystävä soittaa ja pyytää ulos, ihan muuten vain. Aurinko on korkealla kuin kesällä, ihmiset liikkeellä ja meillä aikaa ja jäätelöä. Ei ole edes kiire takaisin. Täyttä onnea!

No niin mutta. Miten elämästä nautitaan huolettomana ja mistä tietää mitä ihan oikeasti haluaa? Nuorena ylioppilaana oli melko samat tunnelmat kuin nyt, mutta silti päällimmäisenä taisi olla varma usko siihen, että ei vielä tarvitsekaan tietää miten elämää kuuluu elää. Kyllä se selviää sitten, sanottiin ja uskoin sen.

Ylioppilasruusut ovat kuihtuneet jo vuosia sitten ja muutama suunnan valinta tässäkin vaiheessa on jo tehty. Silti epämääräisen ajelehtimisen tunne on aika vahva. Kaiken lisäksi varsinkin lukion jälkeinen elämä on paljastanut asioita maailmasta ja itsestä, joiden tajuaminen on ollut sanalla sanoen haastavaa...